Palaveri kestää ja verensokeri laskee. Käsillä oleva tehtävä on vaikea, mistä syystä keskustelu rönsyilee sinne ja tänne ja päätyy lopulta rakennusalalle.
Työhullun duunarin tyttärenä puolustan metsäisiä asenteitani niin että ovenkarmit rytisevät. Meidän suvussa tehdään töitä kunnes kaadutaan saappaat jalassa. Työ käy toki myös vapaa-ajanvietteestä ja elinkeinosta, mutta työnteko on ankara, ikuisesti ylittämätön itseis(/ihmis)arvo. Niinpä työkaverin puolihuolimattomasti heitetty kommentti kortistossa makailemisesta roihauttaa ärtymykseni ilmiliekkeihin. Ilmoitan jäätävästi siirtyväni kortistoon hetimiten, olenhan suomalaisen perimäni puolesta siihen suorastaan velvoitettu. Katson parhaaksi poistua paikalta ennen kuin irtisanon itseni suutuspäissäni.
Tuttu ja turvallinen juustopatonki helpottaa oloa. Seurailen lounaskahvilaan sisälle eksynyttä lintupoloa, sen hätäistä pyrähtelyä ja hämmentynyttä sirkutusta.
Metsästä minäkin olen tänne eksynyt, valkokaulushommiin.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti