Isäpuolellani todettiin vajaa vuosi sitten syöpä, joka leikattiin ja jota seurasi pitkä sytostaattikuuri. Puoli vuotta leikkauksen jälkeen tehdyssä tutkimuksessa havaittiin hälyttävä merkki, nimittäin jonkinlainen läntti maksan hännässä.
(Tässä kohtaa aivoni hyppäävät omalle radalleen: häntä? Onko maksallakin häntä? Mahtaako siinä olla myös tupsu?)
Sulattelen tietoa muutaman päivän. Sitten joudun kauhun valtaan. Vetäydyn itsekseni kylpyhuoneeseen pesemään suihkunurkkausta muusta tilasta erottavia kääntöovia, ja siellä, sitruunantuoksuisen pesuaineen ja lämpimän veden keskellä, iskee paniikki. Koska ensimmäisestä erästä voi vielä selvitä, mutta toisesta ei varmastikaan voi. Koska jos se uusii, niin se on entistä vahvempi ja ilkeämpi, voitontahtoisempi.
Ja sitten äiti jää yksin.
Isäpuoleni on ollut järkähtämättömän olemassa jo niin kauan, että en osaa edes kuvitella maailmaa ilman häntä. Hän on sellaista läsnäolevaa ihmistyyppiä, jonka seuraan muut tulevat, ja hän on jollakin määrittelemättömällä tavalla koonnut yhteen meidän erimuotoisista, kukin omalla tavallaan vaurioituneista paloista muodostetun uusioperheemme. (Miksikäs ei, muurari kun on.) Enkä osaa ollenkaan kuvitella tyhjiötä joka hänen jälkeensä voisi jäädä, sillä pelkkää tyhjyyttä on niin vaikeata kuvitella.
Paitsi yhdellä tavalla. Tyhjyys näyttää julmimmat kasvonsa niissä jotka jäävät jäljelle. Äiti. Minä en voi kestää sitä pelkoa, jota tunnen ajatellessani että äiti jää yksin. Koska minä en voi koskaan paikata sitä tosiasiaa, että äiti jäisi jotenkin lopullisen, hirvittävän yksin.
Äiti on nimittäin aina ollut olemassa ilman minua. Äiti ei ole koskaan ollut minua varten, vaan minä olen aina ollut, kasvanut ja elänyt siinä sivussa. Kuin harmiton luonnonkasvi, joka nyt vaan sattui kasvamaan ja jota ei kitketty pois, mutta joka ei toisaalta myöskään tarvitse sen kummempaa huomiota. Olen koko ikäni pyydellyt anteeksi sitä että olen. Olenhan tiellä, sillä äidillä on jokin aivan muu tehtävä ja tarkoitus. Ja koska näin on, ei minun olemassaolollani olisi minkäänlaista merkitystä tilanteessa, jossa haluaisin olla enemmän. Minä en koskaan auta äitiä, ja suren sitä aivan hirvittävästi, suren sitä etten voi.
Äiti puhuisit mulle. Äiti kyllä mä jaksan kuunnella, ei se kuormita mua, puhuthan sitten heti jos sulla ikinä tulee sellainen olo. Äiti pärjäättekö te nyt kun on tämä pitkä sairaslomakin, mä voin kyllä auttaa, en halua että teiltä puuttuu mitään. Äiti haluatko että me tullaan auttamaan siinä tai tässä tai tuossa, kyllä meillä on aikaa olla avuksi. Mutta ei, äiti pärjää aina. Kumpaa minä oikeastaan pelkään enemmän: sitä, että äiti jää yksin, vai sitä, että äiti ei sittenkään tarvitsisi minua, ei koskaan?
Iltasella tulee tekstiviesti: Ei siel maksassa ollukkaan mitään, aiemmassa kuvassa oli vaan joku varjo.
Vain harva jaksaa suojella haurasta ja oikukasta luonnonkasvia kaikelta siltä tuulelta ja tuiskulta mitä maailman taivailta sattuu tulemaan. Sellainen rakkaus on usein näkymätöntä, mutta epäilemättä suurinta mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti