Soita vaikka taksi.

I ilmoittaa viettävänsä osan loppuviikosta ja viikonlopusta leffafestarien parissa, aivan kuten aiempinakin vuosina. Ohitan informaation lähinnä olankohautuksella, asia on ollut luettavissa keittiön seinäkalenterista jo viikkoja, ja vaikken erityisesti pidä elokuvista joissa aihepiiri hallitsee prioriteetilla yksi, saatan kuitenkin käydä vilkaisemassa jonkun kuvan. (Ainakin konehuoneesta käsin; vaikka suurin osa elokuvasta menisi pelikonsolin äärellä nyhrätessä, on ilmassa silti Suuren Elokuvajuhlan Tuntua.)

Alkuviikosta tiedote tarkentuu: niin, siis, tulen torstaina alkuillasta kotiin, ja perjantaina vasta viimeisen leffan päätyttyä.

Anteeksi kuinka? Ihanko noin vaan ilmoitusluontoisesti kerrot, että minun on pakko tulla sekä torstaina että perjantaina töistä suoraan kotiin, mielellään jopa ajoissa, eikä minulla ole vaihtoehtoja???

Päässäni humisee. Tässä minä taas olen, sidottuna tiukasti kiinni eläimiin ja kotiintuloaikoihin ja puolisoon, joka ei vaivaudu edes retorisesti kysymään että olisiko minulla mitään tätä järjestelyä vastaan. Miksi vaivautuisi, koska ei hänen tarvitse, sen kuin käskee minua hoitamaan elukat ja huushollin. (Kyllä, huushollin; pikkuneiti nelijalkainen on siinä iässä, että se saa aikaan aivan jumalatonta sotkua. Siivoan lätäköitä ja sanomalehtisilppua noin puoli tuntia joka päivä töistä palattuani.)

Sisälläni läikähtelee raivo. Saan muotoilluksi, että ikävä kyllä mulla on menoa, lähden torstaina suoraan töistä ja palaan vasta sunnuntaina.

Kotoisassa rauhassamme niin kovin harvinainen ilmiriita on valmis. I tiedustelee pilkallisesti, että kuinka paljon etukäteen ja kuinka monena kappaleena hänen pitäisi toimittaa hakemusasiakirjat moista hävytöntä poissaoloa varten. Hengitykseni salpautuu, en kuule enkä näe, olen pelkkää tärisevää kipinöivää valkoista, nojaan ovenpieleen ja ilmoitan että hyvähän hänen on järjestellä omia menojaan ihan kaikessa rauhassa, kun jos minä en hoida niin aina löytyy joku muu. Löytyy äiti ja isä, siskot ja kaverit, siitä vaan valitsemaan kenelle soittaa, kyllähän taksikeskuksesta aina joku vastaa. Miksi kunnioittaa rajattomia resursseja? Itku lähtee purkautumaan sisältäni mutta nieleskelen päättäväisesti: minähän en saatana itke.

Toista se oli minun lapsuudessani, kun ei ollut ketään keneltä pyytää apua, kun keneenkään muuhun ei voinut luottaa kuin itseensä, kun sekä isot että pienet asiat olivat oman pärjäämisen varassa, koska minulla ei ollut ketään muuta kuin minä. Joten älä sinä yritä tulla kertomaan minulle mitä minun on pakko, siitä sinä et tiedä mitään.

Menen nukkumaan, enkä anna anteeksi, en.