Not guilty

Aurinkoinen sunnuntaipäivä vailla minkäänlaista stressiä lähteä ulos reippailemaan (hyi kuinka kamala sana) tai käyttää valoisaa päivää siivoukseen (hyi kuinka reipasta). Kauden viimeisten kisojen jälkeinen henkis-fyysis-sosiaalinen väsymys oikeuttaa makaamaan kotona tietokoneen ääressä. Hyvä niin, sillä viikot unelma-ammatin ääressä ovat pitkiä, ja flunssanjälkeinen kaaos osoitti, että minua ihan oikeasti tarvitaan.

Taas on syksy, päivittäin yhä enemmän läsnä pimeä ja puskahiipparit, sienet ja muut.

On mietitty lottovoiton todennäköisyyttä, äidin ja isän dna:n yhteensopivuutta. Etsitty jalanjälkiä menneen talven lumista. Muistelen surullisena niitä lukemattomia puheluita, aina äidille: "Joitko sä raskausaikana? Siis mä en syytä sua mistään, mä haluan vain tietää!" "Äiti söitkö sä raskausaikana paljon lakritsaa?" Täytyyhän tähän nyt joku syy olla! Psykoterapiassa vietetyt tunnit olivat täynnä hataraa menneisyyden kampaamista, en muista tarpeeksi mutta kaivettava on. Lähes kymmenen vuotta myöhemmin kallis psykiatri ja samat mantrat. Kuka sanoi ja teki mitä, miksi rakastettiin miksi ei, miksi et seurustele miesten kanssa, isät ja isoisät, enot sedät veljet, ystävät ja sukulaiset. Syy syy, kenen syy?

Nyt on käynyt näin ja ihmishenkiäkin menetettiin, kenen poliitikon pitäisi erota? On suorastaan kansallinen velvollisuus etsiä syyllisiä, vaikka sitten pimeästä Afrikasta avaimenperä-Maglitella soikoillen. Olen päättänyt lakata ymmärtämästä tätä ajattelutapaa. Minun tällaisuuteni ei ole kenenkään syy, eikä menneisyydestäni löydy yleisavainta mikä tekisi minusta toisen. Joten jätän raivokkaan kaivamisen sikseen ja yllätyn, kun pääsen taas vähän lähemmäksi itseäni, kuin osoituksena hauraasta luottamuksesta. Mieli korjaa hiljakseen omia puutteitaan ja vaurioitaan, kunhan minä olen läsnä.

Olohuoneen ikkunasta paistaa aurinko, ja kirkas valo paljastaa kaikenlaista. Löydän sohvalta pienenpienen poskihampaan, jonka omistaja on ilmeisesti sylkäissyt tarpeettomana suustaan. Ihmettä suurta, luojani työtä.