ei edes otsikon arvoinen

Kuumuus uuvuttaa.

Herään yöllä huonoon oloon, ja taistelen tieni keittiöön vedenjuontiin. Kiskon peiton pois lakanan sisältä, mikä on täysin ennenkuulumatonta. Avaan ovet ja ikkunat, asetan pyykkitelineen makuuhuoneen avoimen oven eteen, ettei sukkelaliikkeinen nelijalkaisemme luikahda olohuoneeseen omien projektiensa pariin. Vatsassa kiertää, mutta vajoan takaisin uneen.

Aamu on sekin yhtä takkua. Stressaannun edessäni aukeavasta puolikkaasta avaruudesta; minulle tämä hetki on ikuisesti, ja kiemurtelen ärtyneenä sängyssä kun onkin äkkiä maanantai eikä minun ole pakko nousta ylös. Millä ihmeellä minä täytän käytettävissäni olevan ajan? En voi pakata enkä kantaa tavaroita takaisin kotiin, en voi rynnätä tien päälle pientä perheenjäsentämme noutamaan. Edessäni ei ole mitään, ei kerrassaan mitään, ja maailma on inhottavan kuuma ja tyhjää täynnä.

Lähden ystäväni kanssa kaupungille ja joogaan. Harhailemme kaupoissa, kuumuus vaihtuu eriasteisiin ilmastoinnilla aikaansaatuihin viilekkeisiin, joista palaamme taas takaisin kadulle. Olen nuupahtamaisillani, ja koetan paikata tilannetta juomalla colaa. Tukevasti raskaana oleva ystävä paarustaa urheasti eteenpäin ja kiroaa yllään hiertäviä vaatteita.

Joogasalissa kaikki hajoaa lopullisesti. Kehoni vihaa minua. En taivu, en jaksa, liikkeet ovat ponnettomia. Kroppa peilissä näyttää vieraalta, vatsa on nestehukasta ja hiilihaposta pullollaan. Hiki valuu pitkin kasvoja ja niskaa, kutittaa, märkä tukka karkaa kasvoille, en kykene keskittymään, tasapaino horjuu, inhoan itseäni ja tätä surkeaa esitystä. Sali tuntuu aivan uskomattoman kuumalta, enkä voi mitenkään ymmärtää, miten tämä on juuri tänään näin vaikeaa: ulkona on melkein yhtä kuuma kuin 38-asteisessa salissa, eikö tämän pitäisi tuntua ihan vaan tavalliselta? Pitäisi ehkä, mutta kun ei tunnu. Olen suljettuna jonkinlaiseen yksityiseen helvettiin. Ylösnousut tuntuvat aivan järjettömän raskailta, haen tasapainoa, pyörryttää. Mutta minähän en luovuta, en voi luovuttaa, kaikki on niin kamalaa jo nyt, jos minä vielä annan periksi niin maailma romahtaa, sitä ei vaan voi saada anteeksi jos ei jaksa tehdä sitä mitä on aloittanut. Jos aloitan sata toistoa, kymmenen kilometriä tai hullun joogatunnin, niin minähän teen. Nieleskelen. Ilma tuntuu koko ajan raskaammalta ja joudun paniikkiin. Hengitä tasaisemmin, sinä et voi tukehtua. Raskaana oleva ystäväni ojentelee hassun muotoista kehoaan, jaksamisensa äärirajoilla hänkin, miten niin minä muka en jaksaisi tätä? Upotan kasvoni kuumaan, hiestä likomärkään pyyhkeeseen, hengitän liikaa ja liian vähän. Joogatunti kestää yhdeksänkymmentä minuuttia, ja kuudenkymmenen minuutin kohdalla teen jotakin mitä en koskaan tee. Minä luovutan. Kerään kamppeeni ja kävelen salista ulos. Vajoan istumaan pukuhuoneen lattialle ja purskahdan itkuun. Haluan vain ja ainoastaan kuolla. Surkea, naurettava, arvoton. Ilmastointi ujeltaa, jokainen minuutti pilkkaa minua ja epäonnistumistani.

Tunti loppuu, muut joogarit purkautuvat puhisten ja likomärkinä ulos salista. Opettaja tulee tiedustelemaan vointiani, söitkö ehkä väärään aikaan? Joo, minä syön aina väärään aikaan, koska aina on väärä aika syödä. Kun syö, niin tulee tällaiseksi. Mä en vaan osaa juoda kuumalla tarpeeksi, soperran. Opettaja nuhtelee minua lempeästi light-colan juomisesta ja käskee seuraavalla kerralla juomaan vettä ennen tuntia. Seuraavalla kerralla? Niin kuin tulisi mitään seuraavaa kertaa, koska minun täytyy nyt vaan räjähtää häpeästä.

Kiipeän ilmastoidun auton etupenkille ja tuhisen surkeana. En tiedä olemisen suuntaa, en mittaa, en määrää. Lomallahan tässä ollaan, helvetti.