Melkein, mutta ei ihan

Tämä kuumuus tekee elämästä ja olemisesta ihan yhtä helvettiä. Nyt muistan sentään juoda, mutta se onkin ainoa parannus maanantaiseen nahkeankaoottiseen uneliaisuuteen. Aamut, päivät, illat ja yöt seuraavat toisiaan surrealistisena nauhana, joka kiemuroi ja sumppaantuu pitää-tehdä-asioiden ja montako-yötä-vielä-ajatusten ympäri.

Montako yötä vielä. Ei montaa. Oma kotimme näytti tänään ensimmäistä kertaa siltä, että remontti päättyy, ehkä jo ihan pian. Keittiötä oli siivottu, kylpyhuone näytti hyllyjä vaille valmiilta, ja maalari oli aloitellut urakkaansa muualla huoneistossa. Kannoimme iloisina muutaman muuttolaatikon keittiöön. Perjantai-iltana kellahdamme omaan sänkyyn, jos hyvin käy ja ahkerasti muutto.

Vaikka remontti on edistynyt, on olo silti kovin epätodellinen. Tuntuu siltä, kuin olisin kursimassa rikottua pesääni kokoon suoraan rakennustyömaalle. Minun kodissani asuu ehkä joku muu, sillä tutkin kaappeja ja kiertelen nurkkia kuin anteeksi pyydellen: voisikohan muuttolaatikon jättää tähän? Ei kai haittaa, jos pesaisen tästä yhden kaapin ja puran sinne joitakin tavaroita?

Keittiön lattialle jätämme kaksi valkoista kannellista peltisaavia, yhden suuren, toisen vähän pienemmän. Suurempi saavi on ollut erottamaton osa laumamme ruokataloutta jo pitkään, sillä siellä säilytetään Sinnan nappuloita. Pienempi on lainassa I:n siskolta, ja sen funktio on kätkeä sisäänsä pienempiä nappuloita. Pieniä nappuloita pienessä saavissa pienelle koiralle, sille, jonka haemme kohta kotiin. Kaksi yötä omaan sänkyyn, viisi yötä siihen että meitä onkin neljä.

Sydäntä puristaa. Jaksathan sinä odottaa.