Lässähtänyt kakku

Eräs I:n pitkäaikainen ystävä avioitui itsenäisyyspäivän aattona. Pari vihittiin vanhassa kivikellarissa keskellä Helsinkiä, ja juhlia vietettiin samassa paikassa. Juhlapaikka oli pakkaspäivänä varsin kylmä, mutta tarjosi hienot puitteet hieman tavallisuudesta poikkeaville häille. (Morsian oli pukeutunut mustaan ja sulhanen tennareihin, pöytäkoristeina oli mm. valtavia simpukankuoria, ja pappi veti virallisen osuuden iPhonesta koska Raamattu oli tällä kertaa jäänyt kotiin.)

Häät ovat aina nostattaneet pintaan ristiriitaisia, kipeitä tunteita. Mitä järkeä on mennä naimisiin, siis solmia avioliitto, kun kuitenkin erotaan? Ja minkä ihmeen takia pitäisi käyttää yksi päivä elämästä ja tolkuton kasa rahaa siihen, että katsokaa, me ollaan yhdessä happily ever after, kunhan kaikki vaan menee täydellisesti juuri tänään. Ja perisuomalainen kirkollinen vihkiminen, usko toivo rakkaus, valkoiset mekot ja kermakakut. Yäk, yäk, yäk.

Sunnuntaiset häät kääntyivät kuitenkin varsin surkeisiin tunnelmiin. Kun hääateria oli syöty (ja muuan kahviaddikti odotti kieli pitkällään kakun saapumista mikä on yleensä varma merkki myös kahvitarjoilusta, hitot kakusta!), laittautui kiviseinäiseen huoneeseen yllättäen bändi. Joka, yllättävää sinänsä, alkoi soittaa musiikkia. Niin kovalla, että arvelin sydämeni pian pysähtyvän, ainakin päätellen sen levottomasta muljahtelusta. Katselin hämmentyneenä ympärilleni: eikö kukaan muu kärsi tästä? Ilmeisesti ei, sillä muu juhlaväki jatkoi iloisena seurustelua. Okei, myönnettäköön se, että I ja minä olimme autollisina selvä vähemmistö. Kuuntelin sisälläni kiertävää ukkosta. Ilmoitin tuskaisin ilmein I:lle, että minun on päästävä kotiin, joko omin päin taksilla tai sitten yhtä matkaa – mutta juhliin jääminen ei kertakaikkiaan ollut vaihtoehto.

Menimme eteistilaan vetämään henkeä, hetkeksi rauhaan melulta ja hälinältä. Kaikki maailman tuska, suru ja hätä ryöpsähtivät äkkiä ilmoille täysin hallitsemattomana itkukohtauksena. I parka koetti lohduttaa räkivää ja rääkyvää seuralaistaan. Bändin onneton kappalevalinta, samaan aikaan toisaalla viimeiselle matkalleen saateltu ystävä, suru, ilo, aistisekamelska ja uupumus kolaroivat harvinaisen ankarasti. Takki tyhjä, valot pois, tämä luukku meni nyt kiinni, kiitos ja näkemiin.

Nöyryytettynä meikkasin mustankirjavaa naamaani. Läksimme juhlista vähin äänin ilman kahvia ja I:n suuresti rakastamaa kakkua. Apea tunnelma säilyi loppuillan ja vielä seuraavaan päivään. Hyvän ystävän häät ovat tärkeä asia, joten varhainen lähtö tuntui meistä molemmista kurjalta, ja kakku jäi syömättä.

Näyttää siltä, että joudun sittenkin menemään naimisiin voidakseni korvata menetetyn kakun.