Oppia ikä kaikki

Eräs luokkatoverini ammattikorkeasta kertoo Facebookissa saaneensa tutkintotodistuksen postissa. Olen aidosti iloinen hänen puolestaan. Puoli vuotta etuajassa valmistuminen on luultavasti vaatinut jonkin verran pelisilmää, sillä pikkuruinen suuntautumisvaihtoehtomme on kaikkea muuta kuin siisti putkiliukumäki, ja tiedän hänenkin käyneen töissä koko opiskeluajan.

Iloinen statuspäivitys saa kuitenkin erinäiset pienet äänet veisaamaan omia säkeistöjään eräässäkin mielensisäisessä kuorosodassa. Vuorolaulanta ei koske amk-tutkintoa, jonka valmistumisesta olen alkanut taas elätellä jonkinasteisia toiveita, vaan vuosia aiemmin aloitettua ja kesken jäänyttä yliopistotutkintoa. Tarina on se tavanomainen: hain lukion jälkeen kouluun joka vaikutti mielenkiintoiselta, seksikkäältä ja työllistymisen kannalta järkevältä muttei mitenkään erityisemmin just mun vaihtoehdolta. Opiskelin aikani ja aloin jopa tehdä gradua, vaikka olin hetki hetkeltä yhä enemmän varma siitä että olen väärällä alalla. Karkasin (muka osa-aika)töihin kesken gradunteon, ja sinne jonnekin se projekti sitten katosi – jopa ihan konkreettisesti, sillä arvatkaa oliko minulla olemassa ainoatakaan varmuuskopiota, kun vanha läppärini eräänä kauniina päivänä pimahti. Tein duunia ja makselin asuntolainaa, kunnes törmäsin sattumalta omaan alaani. Kuin olisi peiliin törmännyt. Tie ammattikorkeaan avautui, tienhaarat ovat tunnetusti eksyneille joten mukaan vaan, ja näinä(kin) pimeinä iltoina kirjoitan opinnäytetyötä siitä mun jutusta.

Happy end? Ei aivan.

Nimittäin:

– Kyllähän se maisterin tutkinto kannattaisi kuitenkin suorittaa, eikö niin. Aika moni on ollut sitä mieltä.
– Mitä mä sillä teen? Eihän siinä ole mitään järkeä, ala on täysin väärä eikä nykyisessä työssä missään määrin hyödyllinen. Koulussa aikoinaan hankittu tieto varmaan joo, mutta se gradu?
– Ylempi korkeakoulututkinto on selvästi arvostetumpi kuin joku amiskorkee, ja sellainen arvostus voi näkyä myös palkassa, jos et tiennyt. Vai eikö raha kelpaa? Paljonko sitä luottokorttivelkaa taas olikaan?
– Muahaha. Mun palkalla yksi palkaton opiskelupäivä plus junaliput opiskelupaikkakunnalle maksaa kolmatta sataa euroa. Ja sitä paitsi, tällä nykyisellä alalla ei paljon papereita katsota.
– Ei katsota ei, kun ei ole mitä näyttää!
– Entä sitten jos oliskin? Kelle mä niitä näyttäisin? Jos työpaikkailmoituksessa mainitaan kelpoisuusehtona nimenomaan ylempi korkeakoulututkinto, niin ei taida olla mun heiniä se homma.
– Niin tyhmä ja niin laiska, paitsi silloin kun pitää keksiä selityksiä. Kyllä sä vielä joskus ymmärrät olevasti B-luokan kansalainen, ja omiesikaan puolia et pysty näköjään pitämään sillä sukupuolten väliset palkkaerot - - -

Ja plaa plaa. Jaada jaada. Taidan pyyhkiä perseeni sillä B-luokan tutkintotodistuksella, jos sellaista koskaan tulee. Ihan vaan kiusaksi. Koska sitten voin näyttää hyvin pyyhittyä persettä tutkintotodistuksista kiinnostuneille kuorolaisille, jotta lukekaapa tuosta nämä B-puolen asiat.