Damn I'm funny, part II

Söimme I:n kanssa aamiaiseksi ruisleipää ja emmentaljuustoa. Olin avannut juustopaketin edellisenä päivänä, ottanut suorakulmaisen juustonpalan kokonaan pois sille tarkalleen oikean kokoisesta pussista, ja työntänyt juuston hirveällä vaivalla takaisin pussiin - tyylilleni uskollisena mahdollisimman vaikeasti, se vähän pidempi sivu edellä, siis juuri sillä väärällä tavalla.

Aamiaisleivälleen juustoa mielivä I taiteili tiukasti pussiin ahdettua emmentalkönttiä esiin ja tokaisi hetken kiroiltuaan:
-Siis onks tätä juustoa vielä koskaan otettu pois täältä pussista?

Minä:
-Onpa hyvinkin.

I:
-Ooks koittanut laittaa tätä juustoa pussiin silleen päin ku se kuuluis sinne?

Minä:
-Ai koittanu? Siis kysyksä että oonko mä koittanu laittaa sitä juustoa pussiin jotenkin muuten?

I:
-Niinku... näin? (asettaa juuston takaisin pussiin "oikein päin")

Minä:
-Vai vielä koittanu! Siis totta helvetissä minä oon koittanu laittaa sitä juustoa pussiin noinkin päin! Koitin oikein kuule kaks kertaa, ja molemmilla kerroilla totesin, että sopiihan se. Että koitettu on. Mutta eihän sellasessa ole niin mitään järkeä, että ensin koitetaan ja jos kaikki menee niinku pitääkin, ni sitte luovutetaan. Joten päätin että jätetään noi koittamiset ja tungetaan se saatanan juusto sinne pussiin ihan tosissaan. Todellakin on KOITETTU!

I nauroi villiintyneelle paasaukselleni niin että vedet valuivat silmistä.

Tällaista on meillä aamiaisaikaan. Entä teillä?