Kevät on joka tapauksessa ristiriitaista aikaa. Valoa on paljon, ja aurinkoisina päivinä sitä tuntuu olevan aivan liikaa. En jaksa. Pilvettömältä taivaalta paistava aurinko tunkee välillä jopa seinien läpi. Kevät on tänä vuonna pitkään viileä, mutta kun lämpö vihdoin tulee, se iskee suoraan päin näköä. Yhtenä aamuna seison bussipysäkillä pipo päässä ja kaulahuivi kaulassa, ja kiroilen viluissani kun olen unohtanut lapaset kotiin. Seuraavana aamuna riisun ärtyneenä ensin takin, sitten hupparin, ja silti minulla on kuuma. Koen outoa alastomuutta pitkähihaisessa puserossa. Juopot palaavat näkösälle, ja työmatkalla törmää milloin mihinkin laitapuolen kulkijaan tai muuhun seikkailijaan. Huvittavinta on ehkä kuitenkin se, että nykyään kaikki take away -kahvimuki kädessään käppäilevät aiheuttavat samanlaisen reaktion: en varmana anna sulle rahaa. Keskustan pukumiehiä voisi vähän naurattaa, jos pudottelisin pikkukolikoita soijalatten sekaan. Tai sitten ei. Sitä emme saa koskaan tietää, koska minä pidän rahani itse.
Kevään tulo tietää kuitenkin myös niitä pitkiä ja hauskoja ulkoilu- ja riehuntareissuja koiran kanssa, varrettomia sukkia, terveemmän väristä naamataulua ja valoisia iltoja, joina vain olla möllöttelemme olohuoneessa parvekkeen ovi avoinna. Kuuntelen lintuja ja hassuttelen lämmön ja valon pehmittämänä kuin joillakin niistä harvoista Välimeren lomamatkoista joita olemme äidin kanssa tehneet. Minulla on nyt oma välimereni, kun evakkoilemme kesän ensimmäisiä kuumia päiviä pienessä väliaikaisasunnossamme.
Et sinä ole mielisairas, sanoo lääkärikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti