Oon ystäväsi aina

Yhteiset ystävämme ovat kasvattaneet laumaansa koiranpennulla, elämänsä ensimmäisellä. Ja kuinka ollakaan, meistä on I:n kanssa tullut ystäviemme tuki, turva ja järkipuheen ehtymätön lähde, kun maantieteellisesti etäällä mutta henkisesti lähellä olevat ystävämme tassuttavat päivä kerrallaan eteenpäin uuden laumakokoonpanonsa kanssa. Kaoottiset tunteet ensimmäisiltä kuukausilta oman koiran kanssa nousevat aaltoina pintaan; koira on ollut jo niin kauan osa meitä, että olin ehtinyt unohtaa miten suuren järkytyksen koin, kun pentu lykättiin syliini eräälläkin suurella juna-asemalla ei niin kovin kaukana täältä. Ja voi sitä mylläkkää minkä se pieni olento toi tullessaan. Raskainta ei yllättäen ollutkaan pennun ulkoiluttaminen, ruokkiminen ja pissalammikoiden pyyhkiminen parketilta, vaan se totaalinen 24/7-sukeltaminen koiraelämään niiksi kriittisiksi ensimmäisiksi kuukausiksi. Sanon kriittisiksi lähinnä sen takia, että mistään mitään ymmärtämätön pentu järjesti jatkuvasti sekä itselleen että meille melkoisia tilanteita, ja oma lepo tuntui kutistuvan olemattomiin, kun yritimme pitää huolta siitä että tilanteet päättyisivät edes jotakuinkin onnellisesti. Lapsukainen muunmuassa kahmi suuhunsa kaiken mahdollisen. Muistan eräänkin kerran, kun koira onnistui avaamaan television kaukosäätimen paristolokeron kannen ja kaivamaan sormiparistot suuhunsa, tämä kaikki sillä välin kun minä itsekäs olento olin mennyt käymään vessassa. Palasin takaisin olohuoneeseen, havaitsin tapahtuneen, ja säntäsin hädissäni kaivamaan paristoja koiran suusta - oliko niitä alun perinkin vain kaksi, vai sittenkin esimerkiksi kolme, joista yksi on nyt tuon hirviön vatsassa??? - ja itkin hysteerisesti todettuani että paristot ovat kaikki sekä nielemättömiä että ehjiä. Myötäelän näitä tunteita nyt uudelleen ystävieni mukana, ja olen aivan sanomattoman onnellinen siitä, että olen olemassa näiden ihmisten (ja sen pienen mustan perkeleen) elämässä. Tunteiden jakaminen on ehkä jopa tärkeämpää kuin neuvominen, vaikka toki mielelläni keskustelen siitäkin, mitä pitäisi tehdä kun koira hyökkää taluttajan kumisaappaan kimppuun.

Toinen ystävä soittaa keskustellakseen orastavan parisuhteen herättämistä tunteista, ja kolmas pyytää apuani uuden cv:n laatimiseen. Neljäs ystävä saa kunnian tulla auttamaan meitä, kun pianomme täytyy siirtää syrjään kulkuväylältä aivan näinä päivinä alkavan remontin tieltä. Ystävä numero neljä sattuu olemaan muusikko, ja hän lohduttaa minua, kun en tule toimeen roudariteipin kanssa: tuota itseensä, käsiini, saksiin ja kaikkiin muihinkin mahdollisiin paikkoihin takertuvaa teippiä eivät käytä roudarit sen enempää kuin Jeesuskaan, joten minusta voi sittenkin tulla roudari. (Samainen ystävä kantaa liian painavilla tavaroilla täyttämäni laatikon eteisestä makuuhuoneeseen, joten voi olla, ettei minusta tulisi kovin kaksista roudaria muutenkaan.)

En ole järin sosiaalinen, mutta ne, jotka lasken ystävikseni, ovat minulle aivan mittaamattoman tärkeitä. Tietäkää, että olette ajatuksissani usein, vaikken osaa sitä tämän paremmin sanoiksi pukea.