Lumikenttien sankarit

Uuden työpaikan ovet aukeavat vasta viikon päästä maanantaina, joten vuoden ensimmäinen viikko pitäisi malttaa viettää letkeästi lasaillen. Muaha joo niin varmaan. Tosin, teknisesti ottaen minä olen nyt työtön, joten ei kai minulla voi olla minkään valtakunnan velvollisuutta myöskään lomailla? Ajatuskin saa levottomuuden nakertamaan ihon alla vähän ilkeämmin.

(Työpaikka, niin, se on ties kuinka mones. Taitaa olla kuudes duuni vajaan neljän vuoden aikana. Ja työsuhteet ovat päättyneet minun aloitteestani, joka kerta. Tämä kirottu levottomuus väsyttää ja ärsyttää, mutta olen nähnyt ja oppinut vaikka mitä. En viitsi enää edes kysyä, että mitähän seuraavaksi.)

Onneksi tulevan sijoituspaikan myynti soittaa aamupäivällä. Pääsisitkö mitenkään hetkeksi remmiin jo torstaina, olisi tiedossa yhden uuden jutun briiffaus? Jos ei onnistu niin ei mitään, mutta jos millään mahtuisi kalenteriin...... koska tämä projekti alkaa heti maanantaina, olisit jo valmiiksi kärryillä.

Hahhahhaaaa! Että pääsenkö! Tuijotan ulos lumisateeseen ja hypin sisäisesti riemusta. Raapustan kellonajan ja asiakkaan osoitteen sanomalehden kulmaan ja loikin portaita yläkertaan kertoakseni käänteestä I:lle, joka myös lomailee tämän viikon, ja joka on vielä aivan unentokkurassa.

En malttaisi millään vain olla. Onneksi myös I on tämän viikon lomalla, joten käytän tilaisuuden hyväkseni ja maanittelen mukavuudenhaluisen puoliskoparkani kävelylenkille lumituiskuun. Mikä loistoidea! Kylmä ja mähmäinen, vaakasuoraan satava lumi tunkeutuu sisään takinkauluksesta ja kaulaliinan raoista, silmälasit peittyvät samaiseen tavaraan, ja koirat vihaavat jokikistä metriä. Niin vihaan minäkin, tavallaan, mutta kalloa kiristävä vanne pysyy taas hetken vähän löysemmällä.