Synkeissä tunnelmissa kuluneen illan jälkeen laskeutuu vihdoin rauha, kun jurottava Hernenokka on saanut avattua suunsa.
Kävelemme pehmeässä lumisateessa ja juttelemme vähän kaikenlaista. Puimme kipeitä asioita, setvimme herkin sormin typeriä väärinkäsitysten solmuja. Puhumme meistä. Maksamattomista laskuista, joita en tajua hoitaa, ainakaan ennen kuin perintätoimisto puuttuu asiaan. Aikataulujen laatimisen ja niistä jo laadituista poikkeamisen mahdottomuudesta. Siitä, miten väsymys tukkii ymmärrykseni; ei ole ensimmäinen kerta, kun I:n myöhään illalla lohkaisema juttu vääntyy aivan uskomattomiin mittasuhteisiin, kuten kävi eilen. Puhumme koirista, omasta laumasta. Agilitystä, jota haluaisin harrastaa, mutta johon kapasiteetti ei surukseni riitä. Ja siitä, mitä haluamme tulevaisuudelta.
Helpottaa, jäinen möykky sisälläni sulaa, kun en olekaan eksyksissä. Tai jos olen, niin en ainakaan yksin.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti