Ilmestyksiä

Kotoisa kalenterimme on täynnä merkillisiä merkintöjä kristillisistä juhlista, joiden syistä minulla ei ole aavistustakaan. Pääsiäinen on, ja helatorstai, samoin on juhannus ja joulu ja loppiainen. Kuuluisi kaiketi johonkin yleissivistyksen lokeroon tietää mistä muinaisuskomuksesta nämä bonarivapaat edes suurin piirtein juontavat juurensa, ja tästä velvollisuudestani tietoisena tarkistelen yleisesti tunnustettuja faktoja Wikipediasta pari kertaa vuodessa, mutta tieto taitaa painua hiekkaan, pois tärkeämpien asioiden tieltä.

Kolme lomanjälkeistä työpäivää ovat olleet kaikkea muuta kuin pehmeää laskua arkeen. Säntäilen palaverista toiseen, mikä on tukalaa hauskan mutta sosiaalisesti uuvuttavan viikonlopun jälkeen. Tiistaina livahdan aikaisin pois jotta ehdin joogatunnille, ja tästä hyvästä ansaitsen pomolta syyllistävän letkautuksen. Siitäs sain kun kehtasin lopettaa jo varttia yli neljä, mutta onnistun nielaisemaan pistävät kommentit huonosti voivan ja omia rajojaan ymmärtämättömän työntekijän alhaisesta tuottavuudesta. Kuuntelen pukiessani mitä hänellä on sanottavanaan, myös sen, että viikonloppuna tehdään todennäköisesti töitä. Lähden hampaita kiristellen joogasalille. Miksi en voi käydä niinä päivinä kun tunti alkaa myöhemmin? Koska puolentoista tunnin mittainen, fyysisesti todella raskas ja keskittymistä vaativa treeni ei onnistu pitkän työpäivän jälkeen, myönnä pois vaan! Koska minä jaksan aina vähemmän kuin muut. Enkä pysty väsyneenä päättämään tarpeeksi nopeasti että kumpi vasen ja mikä oikea, ja jos minä olen väärin päin niin missä silloin on ylös- ja missä alaspäin? Sitä paitsi, joskus varhainenkin aloitus vaatii liikaa. Vierustoveri korjaa lempeästi kun aivoni eivät enää lopputunnista ymmärrä annettuja ohjeita. Miten tämä on edes mahdollista?!? Samat 26 liikettä, joka jumalan kerta, ja minulla on kuitenkin vain kaksi kättä ja kaksi jalkaa. Ai se toinen vasen. Kiitos.

Tunnin jälkeen olen taas unohtanut kaiken, aivan kaiken. Uupumus lyö kasvoihin vasta kotona: koirat leikkivät ja pomppivat, kynnet rapsivat parkettiin, I maiskuttaa ja rouskuttaa syödessään. Vajoan lämpimän viltin alle ja ulvon täyttä kurkkua kaikkia maailman asioita. Aloitan koneeni heikosti toimivasta langattomasta yhteydestä ja päädyn siihen että Suomessa on neljä vuodenaikaa, tämä pimeän ja valon kiertokulku ei koskaan lopu, olen ja tulen aina olemaankin oman akselinsa pyörivän, hieman vinossa kenottavan maapallon armoilla. Jota mieleni mikroavaruus toisintona seuraa. Olen tukehtua itkuun. Lempeä ääni kaivaa minut esiin juuri kun olen hukkumaisillani äärettömään vankilaani.

Keskiviikkona en todellakaan vaivaudu potemaan huonoa omaatuntoa tiistain varaslähdöstäni. Projektitiimissä on minun lisäkseni kaksi kuumepotilasta ja työkieli on englanti, mikä on hahmotusongelmaiselle aika ajoin aivan s**tanan hankalaa. Aika venyy ja muodostaa ahdistavia silmukoita, kaksikielisyys hidastaa työtä, ja välipresentaatiossa havaitsen ettei kokonaisuus voi olla minun päässäni kovin selkeä mikäli työn jälki on tätä tasoa. Ihanko oikeasti luulin että joku ostaa tämän? Kiroan itseäni, hitauttani ja sitä, etten ole smoothisti kielineutraali, ettei ajatus ole kielestä riippumaton, sen yläpuolella. Vuosia ja taas vuosia alalla ollut työpari vajoaa samaan tahtiin kanssani. Koetan varovasti kohdata ajatuksen jota en haluaisi ajatella: hän on yksi parhaista, yksi itsekriittisimmistä, yksi heistä jotka käyvät isoimmat taistelut itsensä kanssa, eivät muiden – ja kymmenen vuoden päästä minä olen todennäköisesti hän. Tämä ei muutu helpommaksi, koska minä en voi antaa sen tapahtua. Kipitän vapauteen seitsemän jälkeen. Päässä soi kuin olisin humalassa.

Torstaina olen täynnä tyhjää, eikä loppiaisen syntytarina jaksa kiinnostaa minua pätkääkään. Kotona on lämmintä ja pehmeää, olohuoneen pöydällä odottaa valtava palapelityömaa. Jossakin tulevaisuudessa on kevät ja jäiden lähtö.