Kesä ja loma. Rajattomasti valoa, hirveästi kaikkea kivaa ja jännää. Ylikierroksia ja univelkaa. Muutaman siiveniskun mittaisia iltoja, jotka sinkoavat vahingossa pitkälle yöhön.
Yhden näistä illoista vietämme kodikkaassa kesäolohuoneessamme mitä parhaassa seurassa. Katan pöytään uudet, turkoosit lautaset. Ilta kääntyy yöksi, mutta kukaan ei halua keskeyttää letkeää lojumista katsomalla kelloa. Lopulta saattelemme vieraat junalle ähkyinä syömisestä ja nauramisesta. Olemme ehkä saaneet uudet ystävät.
Toisena iltana istumme kaksin mökkisaunan kuistilla kuuntelemassa hiljaisuutta. Lämpö viipyy iholla pitkään, hyttyssavu kiemurtelee hämärässä. Järven pinnassa loiskahtaa kala. Aika katoaa ympäriltä, lipuu yhä kauemmas. Haluaisin tallentaa tämän, samaan aikaan lämpimän ja viileän.
Mökkireissulta palattuamme ruokin uupuneet koirat, ripustan pyyhkeet, kastelen kasvit. Terassin lattialle levitämme vihreät räsymatot. I kaivaa tavaroiden seasta rasiallisen omasta metsästä poimittuja mustikoita ja mansikoita. Jälleen yksi ilta sukeltaa yöhön.
Muistan arvuutella kuluvaa viikonpäivää yhä harvemmin. Iltaisin väsyttää ihan hirveästi, mutta mieli ei taivu nukkumaan. I lohduttaa minua toteamalla, että minulla on saman verran energiaa kuin muillakin, riemukas pyrähtelyni vaan kuluttaa akut nopeammin tyhjiin.
Pää piippaa tyhjää, pitää unen loitolla. Kaipaan hitaasti mutta varmasti käyvää kelloa, sen nukuttavaa rytmiä.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti