Sunnuntai olla möllöttää, valuu hiljakseen eteenpäin. Tuskastuttaa. Päivään ei tule oikein minkäänlaista järjestystä; koko viikko on lennähdelty sinne tänne, ja nyt olisi aikaa huilata. Listassa viimeisimpänä on piiiitkä kisalauantai. Työntekijänä tosin, mutta pikkukoira se pinkaisi testikoirana aivan loistavan vedon, ja nyt voi ehkä puhua jo ajastakin.
Mutta sunnuntai. Ulkona sataa. Kaivelen kaapista ikuisuusprojektin, etsin sopivat neulat ja langat, nostan ompelukoneen keittiön pöydälle. Sakset naksivat, mutta arvoitus ei aukea. Ärsyynnyn I:hin, joka pitää lakkaamatta jonkinlaista ääntä, mitä milloinkin. Purra natustaa kynsiään, ellei muuta keksi. Muutama muukin asia ärsyttää, ja ne muutamat pyörivät päässä kuin pesukoneessa. Ympäri, ympäri, jänkyti, jänkyti.
Ja sade senkun jatkuu.
Käyn vaihtamassa trikoot jalkaan ja kutsun pikkukoiran eteiseen. Se tassuttaa paikalle pöllähtäneen oloisena, käy poimimassa matkalla keittiön lattialta porkkananpalan. Ei huvita, ei. Jos ihan pieni lenkki, maanittelen, keveintä hölkkää, palauttelua vain?
Sovittelen jo Knöölsbergille valjaita, kun raidallinen kiilaa väliin. Sekö muka haluaa ulos, vaikka sataa? Minun kermaperseeni? Päätän ottaa riskin. Virittelen villin vapaaehtoisen valjaisiin ja kipitän ulos ovesta, ennen kuin kumpikaan meistä ehtii tulla toisiin aatoksiin.
Hölköttelemme pitkin tuttuja polkuja, spurttaamme kohti lokkiparvea, väistelemme lätäköitä litsahtelevin loikin. Raidallinen kulkee maltilla, vaivatta. Sen askel painaa vähemmän kuin suklaakakkua tankanneen emännän.
Toivo uudesta alusta puskee läpi pilvien ja sateen.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti