Säröääniä

Pikkukoira on veikeällä päällä. Se touhottaa oltuaan pitkästä aikaa koko päivän vain nelijalkaisen toverinsa seurassa, kun ihmislaumalaisten viimeisetkin lomat on lusittu tältä kesältä loppuun. Sallin riiviön riekkua pitkän talutushihnan päässä, aivan vastoin tapojani; en voi päästää pientä hurjapäätä vapaaksi, mutta haluan edes jotenkin hyvittää sille koko pitkän päivän. Purkamaton energia polttelee tassuissa ja jaloissa, ja kirmailemme edestakaisin halki nurmikenttien. Koira rauhoittuu vähitellen ravaamaan vieressäni, lähellä kuin ei aikoisi enää milloinkaan laskea minua silmistään. Se päästelee vielä kotonakin hassuja jutteluääniä ja tunkee syliin, nirppaa kaulaani pienillä etuhampaillaan ja kiemurtelee kylkiäni vasten. Tutkin huolekkaana sen vatsaan ilmaantunutta kesäihottumaa. Rakas pieni vintiö.

Vaikka kesä on kääntynyt elokuulle, en tunne luopumisen tuskaa. Töissä on mukavaa, sopivasti kiireistä. Hiljalleen hämärtyvät illat ja viileät yöt tuntuvat hyvältä, ja lomaltapaluun helpottamiseksi aloitettu parin viikon melatoniinikuuri on katkennut kuin huomaamatta jo ensimmäisen työviikon jälkeen. Harrastukset aktivoituvat jälleen keskikesän hiljaisten viikkojen vierittyä ohi, ja suunnittelen treeniaikatauluja itselleni ja koirille. Nyt mitään ei tarvitse säästää, kesä on tästä eteenpäin täysillä menemistä, sekä luonnolle että meille. Kaikki kesäenergia on saatava käytetyksi ennen syksyä, ja sitähän on varastossa vaikka kuinka.

Seuraavana aamuna joudun karkaamaan kiireesti ylös bussin ikkunapaikalta ohi vieressä istuvan I:n. Asetun mahdollisimman lähelle auton keskipistettä ja keskityn tuijottamaan edessäni olevaa mainosjulistetta. Selviydyn nipin napin. Joudun tunnustamaan voivani pahoin, koska olen koettanut nipistää kaloreita jättämällä tuoremehulasillisen väliin. Vaikka tiedän aivan hyvin mitä seuraamuksia "aamiaisen" laiminlyönnillä on, tai voi olla.

I näyttää surkealta. Pelkään menettäväni tämän kaiken.