Nimettömiä

Tapahtumat, Asiat ja Muutokset seuraavat toisiaan. Siviilisääty vaihtuu sateen, ukonilman ja rakkaiden ihmisten keskellä. Edellisenä päivänä suoritettu virallinen osuus lähinnä naurattaa hermostuneen Hernenokan tarinoidessa maistraatin aulassa vihkijästä, joka unohtaa Adidaksen nappiverkkarit virka-asunsa alle. No, papereiden allekirjoittaminen ei yleensäkään ole kovin juhlallista, ja vasta läheltä ja kaukaa juhliin saapuneiden ystävien ja sukulaisten piiri ympärillämme tekee tästä totta. Kaikki sujuu loistavasti. Häihin löyhästi liittyvän, massiivisen raivokohtauksen masinoi nimenmuutosanomustani seuraava sadankuudenkymmenenkuuden euron lasku ja mukana seuraava tylyhkö ilmoitus: hakemus on käsiteltävä nimilautakunnassa, ja käsittely kestää kolmesta yhdeksään kuukautta. Mitä helvettiä? Pitääkö minun IHAN OIKEASTI odottaa? Noin kauan? Tällä hetkellä nimeni ei ole oikeastaan mikään, koska yritän totutella uuteen sukunimeen, mutta virallisesti muutos tapahtuu vasta ikuisuuden kuluttua, eli ei koskaan. Sillä kolmen viiva yhdeksän kuukauden mittainen aika on minulle jotakin täysin hahmotonta. Mahdotonta.

Vanhemman koiran vuoristorataa sahaava kilpailumenestys mietityttää, samoin pikkukoiran toilailut, tarkemmin sanoen auki revennyt takakoipi. Jalan tikkaaminen sunnuntaipäivystyksessä maksaa lähes puolet siitä mitä aikoinaan koko koira, ja nielaisen kuultuani loppusumman. Asuntoilmoituksia lukiessa silmiimme osuu uusi vaihtoehto: entä jos muuttaisimme naapurikuntaan, jossa asunnot ovat edullisempia? Työmatka pitenisi kilometreissä, mutta ajallinen ero on yllättävän pieni, kiitos hyvin toimivan julkisen liikenteen. Ja lenkkimaastot olisivat aivan toista sekä nelijalkaisille että meille. Laumassamme juoksee nimittäin koirien lisäksi myös juoksukoulun aloittanut I. Minä seuraan uskollisesti hänen kannoillaan – eikös tässä hiljattain luvattu olla mukana sekä myötä- että vastamäessä?

Työpaikalla irtisanotaan ja lomautetaan, mutta Hernenokka on ja pysyy. Puran mieltäni I:lle, äidille ja ystäville. Miksi nämä muut, miksen minä, joka olen tullut taloon viimeisimpänä? Mitä ihmeitä minulta oikein odotetaan, ja miten pystyn vastaamaan odotuksiin? Häiriöherkkä ja epätasaisesti suoriutuva adhd ei vaan voi olla erityisen tuottava työntekijä. Ja kun työnantajani huomaa sen, niin... Aiottua pienempi asuntolaina tuntuu yhtäkkiä houkuttelevalta. Mutta toistaiseksi työkuormani vain kasvaa, on ehdittävä käydä tanssitunneilla ja treenata koiria ja juosta, kaupassakin täytyy ikävä kyllä käydä, mitä jos pikkukoiran jalka ei paranekaan ja kalenteriin on raivattava tilaa myös uudelle eläinlääkärikäynnille, entä milloin ehdin hakea postista paketillisen shampoota?

Kaiken härdellin keskellä tunnen oloni hyvin yksinäiseksi.