Havahdun yöllä ukonilmaan. Kuuntelen puoliunessa jyrinää, sateen ropinaa ikkunalautaan ja I:n vienoa kuorsausta. Korvani erottavat myös omituista, ei-asiaankuuluvaa naksutusta. Puristan I:n kättä. Vierustoverini puristaa takaisin, mutta jatkaa uniaan. Koirat tuhisevat, syvässä unessa nekin. En viitsi herättää nukkuvaa laumaa kertoakseni, että olen ihan varmasti kuullut Äänen, joka voi olla vaikka Mörkö. Nousen vastahakoisesti sulkemaan ikkunan; ukkosen jyske ja salamadisko tuntuvat liialta unisille aisteille. Kompuroin pimeässä peiton alle ja vajoan samoin tein takaisin uneen.
Aamulla makuuhuoneen ilma on tunkkainen ja kuuma. Avaan ikkunan ja nuuskin raikasta ilmaa. Kaikki on vallan mainiosti – kunnes pääni sisällä kajahtaa iloinen melodia: "Ei muumitaloa lukita yöksi, HEI MUUMIT! Kun hämärä hiipuu jo tähtien vyöksi, HEI MUUMIT! Karkeloi kansa ja kunnailla soi, muumeilta elämää oppia voi. HEI MUUMIT, HEI MUUUUUUUMIIIIIIIT...."
Nnnnngh.
Vtu minä teille elämän oppimiset näytän.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti