Saavun toimistolle jälleen kerran ensimmäisenä. Valtava, sokkeloinen huoneisto vanhassa kivitalossa ei kuitenkaan ole hiljainen, vaikka tiedän olevani yksin. Tai ainakin melkein yksin; tarinat kertovat talon ullakolla asuvasta kummituksesta.
Kuuntelen nurkkien narinaa, keitän teevettä ja lauleskelen itsekseni shalalaa luuranko rämisee. Mietin, mahtaisiko kummitus olla kiinnostunut tapaamaan synnynnäistä tarinankertojaa. Mutta ehkä itseään kunnioittava haamu ei alentuisi lähestymään arkiaamun teenkeittopuuhissa olevaa tavallista kuolevaista? Olen silti lähes varma, että keittiön viereisen työhuoneen raollaan olevan lasioven takana liikkuu joku. Vaikka olen juuri kytkenyt hälytysjärjestelmän omin käsin pois päältä.
Hipsin mukeineni kohti omaa työpistettäni toimiston toisessa päässä, kun toinen aikainen lintu pöllähtää rappukäytävästä eteiseen. Toivotamme hyvät huomenet, ja työkaveri kysäisee miten minulla menee.
Miten niin, vastaan hämmentyneenä. Onko mielikuvitus tehnyt minulle jälleen kerran kepposiaan, vetänyt otsani ruttuun ja naamani kalpeaksi, kuin aaveen nähneellä?
Se nyt on vaan sellainen kohtelias kysymys, selvittää työkaveri naureskellen. Sellainen, johon kuuluu vastata, että mitäpä tässä.
Ahaa, no niinpä tietenkin. Mitäs tässä, kiitos kysymästä.
Voi tätä tavallisten kuolevaisten mutkikasta sananvaihtoa.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti