Varjoissa

Olen sopivasti väsynyt lyhyeksi jääneestä yöstä, lounaasta ja hitaasti eteenpäin matelevasta perjantai-iltapäivästä toimiston tasaisessa äänimaailmassa. Nousen jaloittelemaan, käymään WC:ssa ja kaivamaan lääkettä pöydällä laimentuneen cokiksen kanssa nielaistavaksi.

Putoan aivan varoittamatta kauas menneisyyteen. Löhöän sohvantapaisella niukasti kalustetussa kerrostalokaksiossa kaupunginosassa jota en tunne, kuten en tunne asunnossa oleilevia ihmisiäkään. Täällä olemiseeni on ehkä syynsä, vaan samapa tuo; minulla ei ole tapana miettiä, mihin olen kulloinkin itseäni ajamassa. Sitäpaitsi olen humalassa, en viitsi liikkua enkä puhua, en jaksa edes seurata keskustelua, koska sitä käydään neljällä eri kielellä yhtaikaa. Pääni sisällä on hiljaista, millään muulla ei oikeastaan ole merkitystä. Pakenen pääni sisällä vellovaa hullunmyllyä mihin tahansa, keinolla millä hyvänsä. Olen maannut suunnilleen näillä sijoillani ehkä kaksi päivää. Vajoan äkkiä pimeyteen tietämättä miksi.

Säpsähdän hereille parin tunnin päästä, pää huomattavasti selvempänä. Asunto on tyhjä. En muista mitä on tapahtunut. Luen kännykästä viestit, totean että on aika häipyä. Rahaa on sen verran, että pääsen taksilla jonkin matkaa, pois täältä, kotiin pääsen ehkä aamulla. Nyt ympärillä on pelkkää pimeää. Oven sulkiessani päätän, etten palaa tänne enää koskaan. Olen väärässä. Jos tietäisin, mitä tuleman pitää, en ehkä edes jaksaisi yrittää pois.

Vääntäydyn väkisin takaisin tähän hetkeen, aurinkoiseen perjantaihin ja cokiksen tuoksuun. Hengitän päättäväisesti, viereisestä huoneesta kuuluu poikien juttelua, minä olen tässä ja olemassa. Tämäkin on minun valintani.