Vesielämää

Eräänkin kirjailijan Iisakin kirkko, tunnetaan myös nimellä opinnäytetyö, on vihdoinkin valmis. Prosessi ei palautuspäivän jälkeenkään ole ollut aivan mutkaton; työ piti kansittaa toistamiseen sillä alun perin valitsemani punainen kartonkikansitus ei kelvannut opettajalle. Itkun, paniikin ja hampaiden kirskuttelun jälkeen myönnyin kansittamaan työn koviin kansiin, suurimmaksi osaksi I:n taivuttelun ansiosta. Sääntöihin alistuminen tapahtui todellakin viime tingassa, ja opinnäytetyö ilmestyi opintorekisterin jatkoksi vain tunteja ennen määräajan päättymistä. Tutkinnostani puuttuu ilmeisesti enää viimeinen muodollisuus, postiluukusta kolahtava tutkintotodistus.

Ja sitä pettymyksen määrää, kun armoton opintorekisteri paljastaa työn lopullisen arvosanan. Se on surkean keskinkertainen kolmonen. Tiedän joidenkin luokkatovereideni saaneen parhaan arvosanan. Täyden viitosen. Tiedän myös, että he panostivat opinnäytteisiinsä enemmän, eivät tehneet asioita viime hetkillä, eivät työviikosta väsyneinä, eivät yön pimeinä tunteina. Eivätkä tarkkaavaisuushäiriön kuormittamina. Tiedän myös sen, että itseään ei pitäisi verrata muihin. Hitot siitä, olisin varmasti voinut suoriutua omalla mittapuullani hieman paremmin. Löydän itseni keittiöstä purnaamasta kurjaa tulosta I:lle. Vaikken tiedostanut halunneeni suoriutua loistavasti, joudun nielemään epäonnistumisen karvasta kalkkia, kun ruma kilpailunhalu nostaa päätään ja rääkyy takaraivossani. Olisinpa tehnyt työstä laajemman kokonaisuuden. Olisinpa ottanut työhön paremman tutkimusotteen. Olisinpa vain.

Olisitko pystynyt siihen, kysyy I.

Vastaus on vaimea, mutta rehellinen ei. Minun rajani on tullut vastaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun itkin hysteerisesti saatuani opettajalta tylytystä herkullisen punaisista kartonkikansistani. Luin kyllä kansitusohjeet, tai ainakin luulisin niin. Nehän on annettu minulle ainakin kolme kertaa, kuten opettajani pisteliäästi tokaisi. En olisi pystynyt enempään, ja sitä on vielä vaikeampi sietää. Vaikeinta on kai kuitenkin se, että työ on nyt tehty. Urakka on ohi. Minun pitäisi pystyä jättämään taakseni se kaikki, virtaamaan eteenpäin.

Iltapäivän aurinko tulee väliin, se kutsuu tasapuolisesti meitä kaikkia. Pakkaamme koirat autoon ajaaksemme muutaman kilometrin päähän rannalle, jolla I arvelee olevan jonkinlaisen koirien uimapaikan. Olemme lievästi hämmentyneitä, kun metsäisen kävelytien päästä paljastuu oikea paratiisi: pieni, aurinkoinen hiekkaranta, joukko nelijalkaisia uimareita omistajineen – ja ihana, vilpoinen meri. Kahlaan pienen vesipedon perässä veteen, seuraan nauraen sen riehakasta loikkimista ja sukellan lopulta aaltoihin koiran mukana. Saan toisenkin uimakaverin, kun raidallinen suippokuono kauhoo päättäväisesti tarkistamaan, pysyykö emäntä omin avuin pinnalla. Sydämeni rutistuu kasaan hellyydestä sen järkähtämättömän katseen edessä.

Kotona huuhdon kaksi pehmeää turkkia puhtaaksi hienosta hiekasta. Koirat menevät menojaan, pyyhekuivatus on viimeisteltävä ravistelemalla ja piehtaroimalla riemukkaasti, ja minä jään lämpimään suihkuun setvimään suolan sumppaamia kutrejani. Vapaana kirmaamaan vaikka mihin, vaikka joka ilta.