Tärkeintä on heiluva häntä

Olen totaalisesti syventynyt työhöni, kun puhelimen tärinä katkaisee ikävästi ajatukset. I soittaa ja tiedustelee, olenko vielä töissä. Olenhan minä, eihän kello ole vasta kuin - - - kuusi minuuttia vaille neljä?!? Putoan maan kamaralle. Hemmetti. Läiskäisen koneen kannen kiinni kesken sanan, nappaan laukkuni, silmäilen kiireesti pöytää – avaimet on, puhelin on, mbgl mbgl mbgl – ja säntään ulos toimistosta, alas rappuja ja lämpimään iltapäivään.

Kauden toiset ratatreenit ovat alkamassa. Olemme sopineet kimppajuoksusta kahden muun koiran kanssa. Ruuhka venyttää matkaa ja hermojani, sillä en halua myöhästyä, en nyt kun koira pääsee kerrankin treenaamaan porukassa, jos vain sen aikataulullisesti kykenemätön omistajisto saisi elämänsä hallintaan. Hotkin patonkia ja luen työsähköpostia kännykällä. Tässä harrastuksessa ei ole mitään järkeä.

Ehdimme kuin ehdimmekin ajoissa, etupäässä siksi, että olin kyllä lukenut netistä mutta saman tien unohtanut, että treenit alkavatkin puoli tuntia myöhemmin. Lämppäilen radalle päin riekkuvaa koiraa, ja vaikka odotusaika tuntuu kiireen jälkeen tuskallisen pitkältä, tulee lähtö kuitenkin yllättäen. Kuten aina ennenkin. Koiralla on jostakin syystä sekä panta että valjaat, kiskon valjaiden pistolukkoja auki ja taistelen kopan kanssa. Miten hitossa koppakin on tänään näin tiukka? Tungen kuonoa väkisin väärästä välistä. Eläinparka ulvoo ja tärisee innosta polvieni välissä, eikä ihme, kun juoksukaverit odottavat jo lähtöviivoilla.

Saamme koiramme lähetettyä matkaan, ja minun koirani meno on kertakaikkiaan upeaa. Katson sen juoksua, sydämeni pakahtuu kun eläimen riemu kiertää minunkin veressäni, ja se johtaa kirkkaasti muita koko kierroksen. Aika jää vain kaksikymmentäkaksi sadasosaa edellisen kauden ennätyksestä. Nappaan taluttimen maasta ja juoksen hakemaan rakkaan kilpurini pois radalta. Portin ulkopuolella tajuan, että olen unohtanut valjaat kauas lähtöpaikan takana olevalle nurmikentälle. Tämäkin vielä. Ystävällinen kasvattaja, tuki ja turva, lupaa pitää koiraa silmällä kun lähden hakemaan valjaita. Aurinko porottaa niskaan, ja iho on samaan aikaan kylmä ja kuuma.

Punon valjaat takaisin kuumissaan olevan koiran ympärille, ja lähdemme jäähdyttelemään metsäpolulle koko lauma. Koiran askel tuntuu kovin jähmeältä. Minä huolestun heti, tiedän sen tavanomaiset eleet, liikkeet ja askelkuviot perin pohjin, ja tämä on kaikkea muuta kuin normaalia. I tiedustelee, miksi sillä on valjaiden lisäksi myös panta. Olenko ehkä juoksuttanut sitä äsken kaulapanta kaulassa, vieläpä niin, että pannan solki on kiristetty viimeiseen reikään asti? Saako se edes happea? Kauhistun. Minä helvetin vajakkiaivo. Sillä on varmasti lämpöhalvaus, tai hapenpuute, tai jokin muu vaarallinen ylirasitustila, joka johtuu minun hölmöilystäni. Pelkään niin, etten pysty ajattelemaan järkevästi. Palaamme autolle, kiipeän koiran kanssa takaosaston pehmeälle patjalle. Silittelen sen värähteleviä kylkiä ja tunnustelen käsilläni isoja lihaksia, päätä ja kaulaa. Olen pettänyt rakkaan lemmikkini, sillä on nyt jokin peruuttamattomalla tavalla huonosti, ja se on minun syyni. En ole pitänyt siitä niin hyvää huolta kuin olisi pitänyt, ja nyt se saattaa jättää meidät. Miten saatoin olla niin ajattelematon? Tiedän kisasäännöt tasan tarkkaan: ei pantaa, ei mitään ylimääräistä, eikä sääntöä ole syytä jättää noudattamatta harjoituksissakaan.

En suostu poistumaan takaluukusta edes kotimatkan ajaksi, ja I lähtee hakemaan kasvattajaa. Minuutit tuntuvat ikuisuudelta. Koiran huohottava hengitys nousee ja laskee, tasoittuu pikkuhiljaa käsieni alla. Sekuntikellot ovat ihmisiä, eivät luontoa varten. Älä jätä minua, ole kiltti. Ihan mitä tahansa, mutta ei sitä. I ja kasvattaja saapuvat autolle, ja kasvattaja toteaa, että koira taitaa ottaa nämä hommat melko tosissaan. Eläin on väsynyt, muttei sen kummempaa. Puheenaihe nousee häntää heiluttaen seisomaan. Kasvattaja nauraa, ja vähitellen minäkin uskon, että rakkaimpani on elossa taas.

Vielä kotonakin tuijotan huolestuneena syvälle ruskeiden marmorikuulasilmien äärettömyyteen. Enkä tiedä mitä lupaisin.