Koirien kisakausi on alkanut, ja illat täyttyvät treeneistä, peltolenkeistä, käsivetolaitteen rassaamisesta, hoikkien koipien hieromisesta ja kiihkeistä ruokintakeskusteluista. Ja kun koirat viettävät lepopäivää, viilettää Hernenokka pitkin kuntokeskuksen lattioita tai vääntäytyy solmuun joogamatolla. Lisäksi uuden työpaikan viereisen tanssistudion pian alkava kesälukukausi kuiskailee hiljaa mutta kutsuvasti. Veivaan viikkoaikatauluja mielessäni: vieläkö sekaan mahtuisi yksi tanssitunti, jos valitsisin sellaisen mikä alkaa suunnilleen työpäivän päättymisen aikoihin?
Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ja päivästä toiseen jatkuva vaakalento väsyttää. Maailman reunat sumentuvat, ja aivot jäävät junnaamaan pahoissa ajatuksissa. Hengittelen syvään ja jaan asioita pienenpieniksi murusiksi mielessäni. Aion kestää läpi tämän hetken, nyt kestän pitkät liukuportaat metrotunneliin. Uskaltaudun nukkumaan ilman melatoniinia, ja vaikken tunne itseäni iltaisin erityisen väsyneeksi, urvahdan heti kun valot sammuvat. Painajaiset pysyvät enimmäkseen poissa.
Pitkän viikon jälkeen vietämme normaalimittaista viikonloppua äidin luona. Aika hidastuu. En tee mitään erityistä koska en osaa tarttua mihinkään erityiseen. Jopa reissuviihdykkeeksi ajateltu pelikone tuottaa pettymyksen, koska en ole tajunnut pakata mukaan yhtäkään kivaa peliä. Viemme koirat pitkälle lenkille järven ympäri, pengomme paikallisen halpahallin valikoimia ja pesemme linnunkakkaisen eläinmobiilin. Piti tämäkin päivä nähdä: kaikessa rauhassa oleminen on mahdollista, joskus harvoin, sattumien kautta.
Kuuntelen äidin työhuoneeseen sijoitetun pakastimen hurinaa, hörpin hiljalleen kahvia ja annan akkujen latautua.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti