Ensimmäiset päivälliskutsut uudessa kodissa. Keittiöstä paikkansa löytäneen, suuren ruokapöydän ääreen kerääntyy tuttu joukko. Yhden tärkeän ihmisen poissaolo jättää iltaan kolon. Amerikka on ihan hirveän kaukana.
Kotoisa, mutta sangen sosiaalinen meno uuvuttaa, ja vetäydyn piiloon tiskivuoren taa. Ajatukset askaroivat omiansa, ja ahdistus pääsee iskemään alitajunnasta jo vähän jäähtyneen tiskiveden lämpöiseen tietoisuuteeni. Mitä ihmettä minä oikein teen? Teenkö minä muka ratkaisuja, jotka ovat minulle hyväksi? Vieläkö tässä kehtaa väittää elävänsä kuten opettaa? Kyllä ihmisen pitää itse tietää, miten hän haluaa elämänsä elää. Sitä oli helppo hokea just tasan niin kauan kuin tiesi.
Nelijalkaisten iltapissatuksella tiirailen yllämme aukeavaa kirkasta tähtitaivasta. Vaihtoehtoja on lukemattomia. Vielä kun osaisin katsoa tähdistä oikean suunnan.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti