Heijastuksia

Helle pyyhkii ylitsemme muuttaen maailman kangastusmaisen epätodelliseksi. Eräänä läkähdyttävän kuumana päivänä löydän kynnysmatolta saapumisilmoituksen: lähipostissa odottaa kirjattu kirje, joka tuo tullessaan koulun tutkintotodistuksen. Avaan suuren, valkoisen kuoren ja kääntelen sisältöä käsissäni. En tiedä, mitä paperinivaskalla tekisin, joten tyydyn tarkastelemaan todistusta suojaavan pahvikansion preeglausta. Onnistumisen ja jonkin saavuttamisen tunne läikähtää sisälläni vasta, kun kerron I:lle hakeneeni todistuksen postista ja saan vastaukseksi iloisia, ylpeitä onnitteluja.

Pikkukoira suorittaa hyväksytysti ensimmäisen koejuoksunsa ja oppii saman illan uintireissulla vihdoinkin uimaan jotensakin tolkullisesti, eikä onnistumisen iloa tarvitse odotella. Rakas pieni toverini kasvaa ja kehittyy, saa koko ajan lisää itsevarmuutta ja keksii milloin mitäkin metkuja emäntänsä iloksi. En lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka suuren viipaleen elämää olenkaan nelijalkaisiltani saanut.

Samaan aikaan toisaalla ystäväni elävät keskellä tähänastisen elämänsä ehkä suurinta surua ja järkytystä. Saan hirvittäviä uutisia myöhään illalla, ja työstän kaikkea kuulemaani läpi yön, puoliksi hereillä, puoliksi unessa. Tukahduttavan kuuma lakana tarttuu ihoon tuomatta minkäänlaista lohdutusta. Tunnen sanatonta, hahmotonta tuskaa ystävieni puolesta, ja samalla vanhat haavat repeävät jälleen auki, kun joudun katsomaan silmiin omia hirviöitäni. Olen kuumuuden ja ahdistuksen vanki, vaikka sitä haluaisin kaikkein vähiten olla. Haluaisin sulkea nämä rakkaat ihmiset syliini, valaa heihin voimaa ja uskoa tulevaisuuteen, antaa edes hiukan valoa torjumaan päättymättömältä tuntuvaa, yhä sakenevaa pimeää.