– Hernenokka hei - - -
Ensin mainittu työkaveri jatkaa juttuaan, kunnes minä keskeytän molempien puheet.
– Nyt molemmat seis! Puhukaa yksi kerrallaan, eihän tässä mee muuten mikään perille.
(Olen liian distraktoitunut kyetäkseni jakamaan puheenvuoroja, mutta yritän kuitenkin epätoivoisena kysyä, saiko työkaveri numero yksi asiansa toimitetuksi.)
Purkaukseni aiheuttaa sekaannusta ja vinoilua. Eikö keskustelu kolmen henkilön kesken ole mielestäni ihan normaali tilanne? Tilanne kärjistyy sanailuun, jossa en pysy mukana. Työkaveri numero kaksi kääntyy lopulta kannoillaan ja marssii ovesta ulos. Huudan hänet takaisin, mutta hän on liian kärsimätön voidakseen keskustella normaalisti. Hapuilevat yritykset saada asiat hoidetuksi hänen ärtymyksestään huolimatta kasaa lisää hiiliä niskaani.
Olen niin helvetin kyllästynyt esittämään normaalia, olemaan kolmio joka ei solahda ympyränmuotoiseen koloon tulematta rikotuksi, runnomaan eteenpäin oikuttelevien aivokemioideni kanssa. Selviytymään päivästä toiseen maailmassa, jossa heikkouden ilmaiseminen ei ole sallittua. Tekemään työtäni ehdoilla joihin en taivu, en vaikka tahtoisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti