Järjen ääni

Koti on herättänyt viime aikoina sekavia fiiliksiä. Rauhoittuminen on vaikeaa ja korvani kasvavat mitä luultavimmin pitkiksi suippanoiksi, koska kuuntelen herkeämättä kohinoita, sihinöitä ja hurinoita. Kuten eilen töistä palattuani.

Riisun työmaakelpoisia ulkovaatteita eteisen vaatekomeron edessä. Suunnilleen minun korkuiseni korivetolaatikoston yläpuolella on kiinteitä hyllyjä, joilla on koirien tavaroita. Korvat erottavat jostakin pään yläpuolelta omituisen, hurisevan äänen. Kas, seinään hyllyn yläpuolelle on kiinnitetty harmaa metallilaatikko! Se muistuttaa sähkökaappia, tai lääkekaappia. Ovessa on lukko ja avain. Sähkötaulu on portaiden alapäässä, mutta hurina tuo silti mieleen jotakin sähköön liittyvää. Pitäisikö soittaa I:lle? En soita, koska en halua selittää taas kerran sekavia jostakin oudosta äänestä. Ja on niin paljon muutakin: koirat odottavat tervehtimisrituaaleja, olemme lähdössä ulos, ja sitä rataa. Tavallisia arkijuttuja. Hitot äänestä, ajattelen ja suljen vaatekomeron oven. Problem solved! Istuudun lattialle vastaanottamaan kuonojen hyökkäystä.

Muistan äänen illalla, kun olemme lähdössä ulkoilulle koko retkue. Ihmettelen havaintoani I:lle – joka reippaana toiminnan ihmisenä tempaisee luukun auki. Seuraa yllättävä käänne. Rangaistus Pandoran lippaan avaamisesta on aivan helvetillinen ujellus.

Seisomme taas kerran keskellä eteistä, sokissa, pää tyhjänä. Meteli on aivan käsittämättömän, helvetillisen kova. Saatanallisin ääni, minkä olen ikinä koskaan milloinkaan kuullut. Kuin auton varashälytin, mutta potenssiin sata. Minä jähmetyn, jäädyn paikoilleni kädet korvilla, aivojen keskellä valkoinen, kireä piste. Kunnes tajuan I:n karjuvan: luukun avaaminen laukaisi talon hälytysjärjestelmän, hae yläkerrasta kansio, jossa on kaikki taloon liittyvät paperit.

Säntään portaita ylös, kurkotan yläkaapista mapin ja lähden takaisin alakertaan. Möykkä on yläkerrassakin aivan hirvittävä. Koirat ovat lähteneet perääni ja seisovat nyt rappusissa tien tukkeena. Ne eivät ymmärrä paniikissa kiljuttua tienantamismääräystä, joten tönin hämmentyneet eläinparat syrjään ja toimitan kansion I:lle. Palaan takaisin portaisiin, tartun taluttimiin – olemme jo ulkoiluvetimissä koko joukko – ja pelastan elukat ynnä itseni ulos talosta. I jää sisään ratkomaan hälytinjärjestelmän arvoitusta. Sydän käpertyy kokoon, mutten voi muutakaan. Kuuntelemme talon takana, kuinka nyt vaimealta kuulostava ujellus hiljenee kokonaan.


Meteli lakkaa, mutta paniikki jää. Uusi, ihana koti tuntuu kamalalta vankilalta: mistä tahansa voi koska hyvänsä hyökätä ääni. Ratkean lohduttomaan itkuun. Tämä olikin liian hyvää ollakseen totta. Me emme voi enää asua täällä, meidän täytyy muuttaa pois, en vaan enää kestä tätä stressiä enkä varsinkaan eteisen kaappia jossa tuntuu asuvan kaikki maailman pahuus. I lohduttaa minua, sillä eihän pelkässä äänessä ole mitään pahaa. Ai ei ole pahaa vai?!? Äänihän on juuri se paha ja kamala, jota minä pelkään!!! (Jos tarkkaan miettii, niin koko sotkun alkupiste oli minä ja minun apua-tuolta-kuuluu-joku-ääni-häiriökäytökseni. Eikä minua edes kiinnosta että mistä ääni tulee tai mitä se tarkoittaa, minä vain haluan että se loppuu ja katoaa minun havaintopiiristäni, PISTE.)

Olen vielä ystävänpäivän aamunakin kauhun valtaama. Nousen vastahakoisesti lämpimästä sängystä ja hiivin ulos makuuhuoneen ovesta, mutta palaan häntä koipien välissä takaisin. En uskalla mennä alakertaan, koska ääni. Mitään ei kuulu, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö voisi kuulua. Joten jään sänkyyn kiemurtelemaan. I alkaa tuskastua; on aivan totta, ettemme voi elää loppuelämäämme käsikynkässä, joten ennemmin tai myöhemmin minun on mentävä alakertaan ihan yksin. Mutta miksei vähän myöhemmin (sinä senkin homekorvainen järkähtämättömyys-järkijärkäle)? Koska I ei aio vielä nousta. Ei varsinkaan nyt, kun linnunrääpäle on tyrkättävä pesästä pois.

Minua pelottaa omassa kodissani aivan sietämättömästi, ja pelkään niin typerää asiaa, ettei mitään tolkun rajaa. Vittumaista ja niin nöyryyttävää. Uskaltaudun yläkerran vessaan harjaamaan hampaita sähköhammasharjalla, ihan vaan jotta kuulisin jotain iljettävää ääntä.