Kaikkien torstai ei todellakaan ole toivoa täynnä. Saan aamulla käsittämättömän tarmonpuuskan, jonka seurauksena lähetän muutaman loppumetreillä oleviin opiskeluihini liittyvän sähköpostin. Tarmokkuudella on kuitenkin ikävä taipumus ajaa minut lopulta ahdistukseen, ja niin käy tälläkin kertaa. Vaivun jääkylmän kauhun keskelle. En valmistu ikinä. Pahaksi onneksi aamupäivä työpaikalla sujuu harvinaisen hankalasti; puskista ilmestyvät kiiretyöt, jatkuvat keskeytykset ja meteli ovat tänään liikaa. Tunnen kuristuvani hengiltä. Kiskaisen takin niskaani ja syöksyn ulos toimistosta. Kummastuneet kysymykset takanani, ne joihin en nyt vaan pysty vastaamaan, saavat korvissani ilkeitä sävyjä.
Kävelen päämäärättömästi ympäriinsä. Lopulta saan soitetuksi I:lle. Puhelu rauhoittaa sen verran, että kykenen jopa kahvilaan patongin ja smoothien ääreen. Ainakin säännöllistä ravintoa, jos ei muuta. (Lämmin ajatus ystävälle joka opetti minulle tämän viisauden – häntä ovat opettaneet vuodet ADHD-puolison kanssa.)
Viimeaikaiset mullistukset vievät voimia, mutta minä en oikein osaa levätä. ADHD ei todellakaan ole tahdon asia, ei edes meillä aikuisilla: se kiilaa aina edelle, halusin tai en.
- Hernenokka via BlogPress for iPhone
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti