Huono hermorakenne

Irtisanomisaika kituuttaa eteenpäin tuskastuttavan hitaasti. Olen aivan selvästi väsynyt, kiehun yli tavallistakin pienemmistä asioista, ja hälinä ja keskeytykset rassaavat hermoja. Jopa poskihampaiden hermot ärtyvät. Kiristelen ilmeisesti hampaitani.

Ensimmäinen sininen Equasym-laatikko on lähes tyhjä, joten marssin apteekkiin hakemaan uutta. Farmaseutti laittaa lääkkeet valmiiksi, tuskastuttavan hidas prosessi sekin – ja jää pyörittelemään hintalappua: miten tämä ei nyt laske korvauksia mukaan? Kun se ei ole enää peruskorvattava yli 25-vuotiaille. Mutta eihän... Täti tutkii reseptiäni. Ai hyvänen aika, sähän olet syntynyt jo vuonna kahdeksankymmentäyksi! Juu, niin olen. Kuten olin myös viime kerralla, kun toinen farmaseutti kävi läpi samat ällistelyt. Tuohdun vähän, koska olen parina viime viikkona törmännyt jatkuvasti alentuvaan asenteeseen: ethän sä mistään mitään tiedä kun olet vasta parikymppinen. Ei, en ole. Olen kolmekymppinen. Mutta sitähän te ette tiedä, koska en kerro. HÄHÄÄ.

En tietenkään muista pyytää apteekista korvauslappuja mukaani, tuohtunut kun olen. Muistan asian vasta kassalla, ja tunnen hitollista kiusausta jättää asian sikseen. Päätän kuitenkin yleisen hyvän nimissä hakea korvaukset. Saan paperit. (Nyt pitäisi enää löytää ne kaikki edelliset korvauslaput kaaoksessa olevasta huushollistamme, täyttää jotain v*tun kaavakkeita ja muistaa viedä paperit postiin. Yeah right.)

Seuraava etappi on kuntokeskus, jossa en olekaan hetkeen käynyt. Vastaanotto on tylynlainen; näyttää nimittäin siltä, että nettipankin kautta ostamiani kertoja ei löydy minkään valtakunnan kirjoista eikä kansista. Mitäs olen ollut niin laiska, etten ole vaivautunut salille melkein kolmeen kuukauteen? Nielaisen pakottavan tarpeen ilmoittaa, että treenaan yleensä muualla, olen siis ihan oikeasti urheillut tässä väliajalla vaikka kuinka. Saan kehotuksen soittaa keskuksen keskukseen ja tiedustella kadonneiden kertojeni perään. Ai nyt vai? Mietin jo mielessäni, miten idiootilta kuulostan kun joudun vastaamaan etten voi soittaa yhtään mihinkään, koska puhelimen akku on lähestulkoon loppu eikä minulla ole laturia mukana. Tiskin takana seisova täti antaa kuitenkin armon käydä oikeudesta. Hän tulostaa minulle lipukkeen tunnille jolle olin menossa, ja sanoo laittavansa tietoihini merkinnän yhdestä käytetystä kerrasta. Asia jääköön odottamaan selvitystä koska keskus on jo kiinni. (Mikä tätien päivä tämä oikein on?!?)

Combat-tunnilla hakkaan, potkin, huiskin ja riehun voimaini takaa. Astma vetää keuhkoja piippuun, mutten jaksa välittää, enkä liioin halua. Mäiskin koko kehollani kuusikymmentä minuuttia, voitan kaikki edessä ja takana olevat vaikeudet, hetken aikaa kaikki on vain minun hallinnassani. Tunnin loputtua kääriydyn särkevin käsin uuteen huppariini, jonka selässä lukee HUONO HERMORAKENNE. Siinäpä teille, tädit ja byrokraatit ja muut. Lukekaa siitä.