Tyttö se langoilla leikkii

Ulkona paistaa valloittava kevätaurinko, joten pakkaamme retkueen autoon, käymme poimimassa lähistöltä yhden toisen retkueen ja huristamme nauttimaan kevätsäästä. Neljä nelijalkaista juoksee, painii ja riekkuu, lumi pöllyää ja kaikki on ihanaa.

Kotiin päästyämme antaudumme joukolla iltapäivälevolle. Keitän kupillisen teetä. Pelaan putkipeliä viltin alla. I ja koirat tuhisevat ja örisevät ja kuorsaavat leppoisasti kuorossa. Vielä yksi taso, enää tämä viimeinen, sitten... on paneuduttava opinnäytetyöhön. (Miten vihaankaan tuota sanaa: paneutua! Se sisältää ihan liikaa keskittymistä, syventymistä, ymmärtämistä.)

Työhuone on sohvan ja olohuoneen nurkassa. Vieressä on pöytä jolle laskea kaikki tarpeellinen, kuten teemuki, puhelin ja kynä jolla en tee mitään koska kirjoitan kannettavalla. Äsken niin ihana aurinko paistaa veemäisesti suoraan silmiin. Joudun siirtymään sohvan toiseen päähän, joka on ihan väärä. Ährään ja harhailen.

Lopulta hiivin herättämään I:n. Tunnustan surkeana etten ole saanut mitään aikaan. Edessäni on seinä jota ei voi ylittää. Olen kyllästynyt, koko työ on inhottava, en jaksa tehdä sitä enää hetkeäkään, en jaksa valmistua. Haluan kääriytyä vilttiin ja pelata putkipeliä. Olen nälkäinen ja surkea. Kaipaan lohdutusta koska en pysty tähän.

Uninen, lempeä ja ymmärtäväinen I ylipuhuu minut tekemään voileivän ja lupaa nousta laittamaan ruokaa. Juomaksi kaadan anarkistisin ottein lasillisen colaa: joogaohjaaja on aivopessyt minut lisäainepelotteluillaan enkä ole juonut kevytcolaa enää aikoihin, mutta nyt on korkea aika näyttää säännölle persiitä. Ufo-salmiakkipussissakin on jäljellä vielä muutama kirpeä avaruuspyörylä. Kyörään koko setin nurkkapöydälle ja asettaudun auringon ulottumattomiin.

Välipalan, hellittelyn ja colan piristämät aivoni saavat sittenkin työn syrjästä kiinni. Pidän pitkän ja rönsyilevän monologin I:lle, aiheesta ja aiheen vierestä, jonka katkaisee I:n nöyrä mä en jaksa enää. Siirryn koneelle. Käärin hitaasti auki punaisten lankojen sumppua, koetan aukoa solmut ja nyppiä ylimääräiset pätkät pois, löydän taas uusia ja uusia päitä joista pitäisi kyetä päättämään kuuluvatko ne alati laajenevaan kerääni vai sittenkin roskikseen. Mietin mitä ihmettä teen tutkintotodistuksella kun olen jo todistanut saavani töitä ilman minkään valtakunnan todistusta yhtään mistään instanssista.

Päätän kuitenkin jatkaa lankaleikkiä. Työn palautuspäivään on tasan kaksi viikkoa. Pilaan siis enää kaksi viikonloppua elämästäni joko koneen ääressä nyhräten tai kiemurtelemalla tuskaisena kun en kirjoita vaikka pitäisi. Sen verran minä ehkä kestän. Kaksi viikkoa, sitten on enää aurinko, ja kevät saa tulla.