Yöeläinten valtakunta

Torstai-iltapäivä. Vilpoinen, mutta valoisa, kuin syksy olisi päättänyt käyttää akut kerralla tyhjiksi.

Ehdin pysähtyä ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tähän asti en, koska olen ollut koulutuksessa, hätäillyt koiran takia, vaihtanut pimeässä talvirenkaita, kököttänyt ruuhkassa, säntäillyt palaverista toiseen, ynnä sietänyt poikkeusaikatauluja (koska pitää lähteä ja ehtiikö sittenkään ja monelta sopii mennä eläinlääkäriin ja onko mulla oikeasti kolme päällekkäistä merkintää kalenterissa ja joko taas on puoliyö).

Kun vauhti kasvaa, niin tarkkuus vähenee. Kaadan kahvia työpöydälle, vissyä sänkyyn, kukkienkasteluvettä taskuun, teetä matolle. Törmäilen jatkuvasti johonkin, enkä ehdi hioa terävimpiä kulmia vauhdissa pois. Säksätän. Hieron epätoivoisena ohimoitani, kun en saa selitettyä mitä haluan työtoverini tekevän. Tiedän mitä pitäisi nyt muokata, tiedän aivan tasan tarkkaan, mutta sanat eivät tule ulos. Joo, olen sietämätön vastuullinen. Tekisi mieli pyytää anteeksi sitä, että hänen on pakko vaan suodattaa ja toteuttaa, puoliksi sokkona vaikeaselkoisen suunnittelijan armoilla.

Lääkäri arvelee minun olevan väsynyt. Uskon sen kyllä, tavallaan. Uskallan ehkä jopa ajatella asiaa, kun kerran lääkäri sanoi niin. Itse arvelen, että mieli yrittää sopeutua kylmenevään ilmaan ja pimeyteen. Yhteiskunta ympärillä toimii minusta ihan kierosti: täällä lomaillaan silloin kun virtaa ja valoa on muutenkin tarpeeksi, kun taas maailman pimetessä pitäisi huristaa sata lasissa. Kuin nukkuisi päivät ja valvoisi yöt.

Seuraavana aamuna tuuli pöllyttää lunta bussipysäkille tassuttelevien jalkojen alle. Tennareihin mahtuu kyllä villasukat, mutta varpaita palelee silti. Täytyy kaivautua varaston uumeniin, etsiä lämpimämpiä varusteita, antaa talven ja talviunen tulla.