Tarmonpuuska

Päätän heti herättyäni, että tänään pistän luudan heilumaan ja raivaan tekemätöntä ikuisuussälää pois kilometrien mittaiselta to do -listalta.

Ennen töihinlähtöä kaivelen paperikaaoksesta nipun lääkekorvauslaskelmia. Vältyn vain täpärästi sullomasta kuoreen asiaankuuluvien lisäksi selontekoa gynekologisesta tutkimuksesta. (Toisaalta... olisivatkohan ne korvanneet senkin?)

Koira kävi juuri eläinlääkärissä, koska se pissi mielestäni normaalia enemmän. Eläin todettiin terveeksi, mutta sillä on hyvin todennäköisesti tuloillaan täysin aikataulusta poikkeava kiima. Teen pikaisen päätöksen: koira on viisainta steriloida nyt heti, ettei tuleva kausi mene läskiksi ainakaan tätä seuraavan kiiman takia. Soitan heti aamusta joukon puheluita, sillä seurauksella, että saan rakkaalle vinkujaiselleni leikkausajan tulevaksi perjantaiksi. No, enpähän ehdi huolehtia kovin montaa päivää.

Niin, tosiaan, lääkärinaika! Siis minulle itselleni, koska lääkkeet loppuvat kolmen viikon päästä, ja muutenkin pitäisi käydä taas juttelemassa. Taas uusi numerovalinta. Ajanvarauksen täti suhtautuu toiveeseeni ylenkatseella: ei toivoakaan, ei ainakaan tässä kuussa, eikä ehkä ensi kuussakaan, jos haluan sille asemalle jossa olen tähän asti käynyt. Panikoidun. Tiedän, että lääkäri on kovin varattu, mutten siltikään ole varannut aikaa ajoissa, en tälläkään kertaa. Tästä lähtien minä kyllä. Pyydän epätoivoisena soittoaikaa, jos saisin edes vähän jatkoa resepteille. (Entä jos sekään ei onnistu? Ajattelen kauhuissani tulevaisuutta ja rustaan samalla asiakirjaa, jonka on tarkoitus lopettaa yksi tarpeeton luottokortti.) Lääkäri soittaa pian takaisin ja on sitä mieltä, että meidän pitäisi varmaankin nähdä. Joten sopisiko minulle tulla käymään kahden viikon kuluttua perjantaina, hän voisi järjestää minulle ajan ohi ajanvarauksen? Siihen tuttuun paikkaan?

Mahtavaa. Siis mahtavaa. Tällä aikataululla en luultavasti ehdi saada lisäselvityspyyntöjä Kelasta, mutten viitsi miettiä sitä nyt, koska olen onnistunut vihdoin ja viimein täyttämään hakemuskaavakkeen. Kipaisen kadun yli ja pudotan kuoren oranssiin postilaatikkoon.

Bussipysäkillä muistan, että olen unohtanut käydä apteekissa hakemassa astmalääkkeitä. Helkkari. Naputan tekstarin. Kaivan laukusta tiiliskiven kokoisen kirjan, joka olisi pitänyt palauttaa kirjastoon jo ainakin monta päivää sitten, mutta joka on edelleen minulla, koska minä tarvitsen lukea loppuun tämänkin tarinan.