Pinkkiä hampaat irvessä

Kaikki kaatuu taas samaan aikaan päälle.

Illalla koiria ruokkiessani kuulen valuvan veden ääntä jostakin keittiön uumenista. Kehitän heti välittömästi massiivisen paniikin: no niin, jossakin vuotaa taas, tämä ei voi merkitä kuin uutta vesivahinkoa, aivan varmasti ei voi! Kiertelen ympäriinsä etsimässä äänen alkuperää. Availen kaapinovia, taputtelen lattioita, tiirailen kattoon. Olen ehtinyt kutsua toisen koirista keittiöön mutten vielä antanut lupaa mennä kupille, ja pian toinenkin kyllästyy odotteluun. Niinpä keittiössä on minun ja paniikkini lisäksi kaksi malttamatonta koiraa ja armoton härdelli. Joudun aloittamaan sapuskamanööverit alusta, mikä ei suju ihan helposti, koska toiminnanohjaus pätkii pahasti.

Lopulta I ilmestyy keittiöön selvittelemään äänen (ja hässäkän) syytä. Ilmoitan, että ääni on jo lakannut, mutta puoliskoparka ehdottelee siitä huolimatta: kysehän saattoi olla viemäristä, tai pakastimesta, joka pitää hiljaista hurinaa? Hermostun. Kyllä minä hitto soikoon tiedän millaista ääntä meidän pakastin pitää, ja se ei millään muotoa kuulosta lorinalta! Ääni ei ehkä enää kuulu, mutta jotain täällä on vialla, joten eiköhän se vesivahinko kohta löydy!

Tiedän olevani edelleenkin taipuvainen hysteriaan helmikuisen putkivahingon jäljiltä, joten annan asian olla. Sitä paitsi olemme molemmat rättipoikkiväsyneitä, ja koirilla on pissahätä.

Tulee uusi aamu. Herään ennen kellonsoittoa, joten tassuttelen hämärissä alakertaan ja käperryn sohvalle viltin alle lukemaan. Palaan vain vaivoin takaisin todellisuuteen, luonnollisesti vasta siinä vaiheessa, kun alkaa olla oikeasti kiire. Kiirehdin keittiöön keittämään itselleni kahvia ja laittamaan raidalliselle ruokaa. Kiljain ei saa aamupalaa, koska se leikataan tänään. Minua hermostuttaa.

Aamutoimet etenevät jokseenkin kohtuullisesti, kunnes havaitsen, että jääkaapin oven edessä on vesilätäkkö. En ole loiskuttanut vettä sillä suunnalla ja koiratkin ovat vielä yläkerrassa, joten kyse on nyt jostakin muusta. Koska veden ääni tietää yleensä pahaa. Huudan surkeana I:lle, kun en oikein muutakaan osaa.

Puolisko marssii paikalle ja ryhtyy hämmästyttävällä tarmolla selvittämään asiain laitaa. Tällä maailmankolkalla on ollut eilen sähkökatko, joten on ihan loogista, että jääkaappi ei ole ehtinyt haihduttaa kaikkea kondensaatiovettä, eikö niin? Seuraan ällistyneenä vierestä, miten yleensä raivostuttavan verkkaisesti etenevä lempi-ihmiseni ottaa tilanteen hetkessä haltuun. Kaivaa yläkaappiin piilotetun pistorasian esiin kaiken tavaran keskeltä, tyhjentää ruoat jostakin salamannopeasti taikomiinsa kylmälaukkuihin ja vie laukut terassille, kopistaa jääkaapin takaseinään muodostuneen jääkimpaleen palasiksi, lakaisee palat rikkalapioon ja käy viskaamassa jäätikön jäännökset pihanurmikolle, siirtää valtavan, painavan kaapin kolostaan ja toteaa olleensa oikeassa. Minä vain seisoa möllötän, kunnes saan kehotuksen mennä pukemaan.

Kipitän yläkertaan. Nyt on jo oikeasti kiire toimittaa eläinystävä lääkärin hoiviin, ja sen jälkeen on vielä palattava takaisin kotiin setvimään katastrofia: vettä on valunut myös tiskikoneen alle. Ilmoitan viivästyksestä työpaikalle. Päivästä tulee pitkä, ja pää piippaa tyhjää jo nyt.

Ja kaiken tämän keskellä yritän sulatella suurempia juttuja, kauan odotettuja. Kaikki liikaa, kaikki samaan aikaan. Kaivaudun syvälle pinkin takin sisään, koska tänään on joku hemmetin pinkkiysteemapäivä. Just joo.