Viimeisiä kilometrejä

Aamu on hirvittävän aikainen, mutta kirpeän viileä ilma on jo täynnä linnunlaulua. Oranssinpunainen auringonnousu on vasta alkanut, eivätkä aivot tahdo käsittää edessä avautuvaa näkymää. Tähän aikaan kuuluu olla vielä unessa, varsinkin jos edessä on hirmuisen pitkä päivä. Maisema on silti yksi upeimmista joita olen milloinkaan nähnyt.

Olen matkalla opiskelukaupunkiin esittelemään opinnäytetyötäni. Tämän välin, kodin ja koulun, reissaaminen on todella vastenmielistä, ja vannon mielessäni etten matkusta tätä väliä vapaaehtoisesti enää kertaakaan sitten kun koulu on käyty. Vihaan junan epämukavia penkkejä, tympeää, pesuaineista hajua, kuivaa ja raskasta överi-ilmastoitua ilmaa. Päänsärky takoo ohimoitani kuudelta aamulla, eikä minulla ole päänsärkylääkettä. Great.

Opinnäytetyöseminaari kestää ikuisuuden, ja joudun skarppaamaan raivokkaasti oman työni esittelemisen ja palautekeskustelun ajan. Väsymyksestä hutera keskittymiskyky ei tahdo riittää edes minulle osoitettuun opponointiin, saati sitten tekstin tuottamiseen lonkalta: kypsyysnäytettä kirjoittaessani alan melkein itkeä. Aihe on ympäripyöreä, kaikille helppo mutta minulle toivottoman vaikea. Reunaehtoja ei ole tarpeeksi, joten esseelle ei tunnu löytyvän tolkullista suuntaa. Ajatukset ja teksti poukkoilevat sinne tänne. Aivot naksahtavat takalukkoon. Itku puristaa otsan takana. Haluan kotiin. Sen ei tarvitse olla hyvä, sen tarvitsee olla läpi. Semminkin kun lopputulos on joko hyväksytty tai ei hyväksytty. Ja helvetti sentään, minähän osaan tämän homman, tämän jos en mitään muuta. Tämän on nyt vaan sujuttava.

Paluumatka junassa, sama epämukavuus ja satakertainen väsymys, samanaikaisesti täynnä tyhjää ja kauhua. Voiko kypsärin reputtaa? Kirjoitin aivan täyttä soopaa, se ei mene läpi, kirjoitusvirheitä ei ole mutta sisältö on täysin toivotonta. Nieleskelen. En saa juotavaa, koska junassa ei ilmeisesti käy mikään omistamistani korteista. Ilmeisesti; olen liian väsynyt kyetäkseni selvittämään asiaa. Käteni ovat likaiset, kaikki kiristää ja puristaa, viaton kanssamatkustaja erehtyy virittelemään small talkia ja saa minut kimpaantumaan jankutuksellaan kun emme ymmärrä toisiamme. Mitäs työntää nenänsä minun asioihini, ja mitäs ei tajua mitään muutenkaan. Saan vähän lisää virtaa. Tämä matka päättyy ehkä sittenkin.

Kotipihalla, suurten puiden alla, kiskon väljää ilmaa sisääni kuin hukkuva. Olen vihdoinkin kotona ja turvassa. Tervehdin riemusta ratkeilevia eläinystäviäni ja tähdennän niille, että haisen kyllä pahalta mutta tämä on toiseksi viimeinen reissupäivä IKINÄ. Etsin keittiön kaapista särkylääkettä ja kulauttelen ison lasillisen vettä päälle. Kiskon vaatteet yltäni ja menen kuumaan suihkuun. Väsymys ja maailman reunat pehmenevät. En voi uskoa että tämä elämänvaihe on kohta ohi, että pian saan käyttää kaiken tämän aikaisiin aamuihin ja junamatkoihin valuvan energian muihin asioihin, ihan mihin ikinä haluan.