Hapannaamana

Hiljaisuudessa viihtyvälle Hernenokalle sattui alkuvuodesta ilkeä työtapaturma vielä osin editoimatonta kuvamateriaalia litteroidessa: kuvaan ilmestyi odottamatta lentokone, jonka jumalaton jylinä kiipesi reilusti yli kipurajan. Valittelin särkevää korvaani kaksi kuukautta, kunnes I ilmeisesti kyllästyi kuuntelemaan kitinää ja komensi aikaansaamattoman vaimonsa lääkäriin. Joka tietysti passitti kuulontutkimuksen kautta erikoislääkärin vastaanotolle.

Tutkimuspäivänä Hernenokkaa hermostuttaa. Töissä on kiire, ja katoamiseni kesken päivän tietää vaikeuksia. Kiemurtelen pienessä äänistudion koppia muistuttavassa huoneessa ja kääntelen päätäni puolelta toiselle: luurit painavat korvia, ja niskan rutina kuuluu kallon luiden läpi. Hihittelen itsekseni luureista kuuluville törähdyksille. Hetken kuluttua kuulontutkija toteaa, että minulla on erinomainen kuulo. Ahaa, kiitos, tämän tiesinkin; useimmiten toivon, että kuuloni olisi vähän vähemmän erinomainen. En kuitenkaan sano mitään, sillä tämänhän pitäisi olla iloinen uutinen.

Korvalääkäri on tyly ja kovakourainen, lähellä eläkeikää oleva nainen. Hän kaivelee suorastaan raivokkaasti korviani, nenääni ja kurkkuani metallikapistuksilla jotka on luultavasti omin käsin kiikutettu keskiaikaisista kidutuskammioista, vilkaisee potilastietojani ja lausuu merkillisen tuomion: jatkuva kortisonilääkitys saattaa aiheuttaa hiivaa suuhun ja nieluun, ja näin on nyt tapahtunut. Enkö muka ole itse huomannut asiaa? Eeeen, en soikoile taskulampulla kitaani kuin poikkeustilanteissa. Katson näyttöä, jossa on päällimmäisenä lista käytössä olevista lääkkeistä. Astma- ja allergialääkkeet, ei muuta. Käyn tässä samassa lääkärikeskuksessa psykiatrilla joka määrää adhd-lääkkeet, mutta ne merkinnät eivät ilmeisesti näy kaikille. Luojan kiitos.

Seuraavaksi kummitus tutkii kuulokäyriä ja tarkentaa kuulontutkijan arviota: kuuloni on tosiaankin erinomainen, ja lisäksi minua vaivaa hyperacusis, liian hyvä kuulo. Kun normaalikorvaiset kuulevat korkeita ääniä huonommin kuin esimerkiksi puhetaajudelle sijoittuvia ääniä, niin minä kuulen korkeat äänet vielä tavallisiakin ääniä paremmin. Vaikka kuulen ne tavallisetkin jo huomattavan hyvin. Korvani on luultavasti ärtynyt juuri siksi, sillä mitään elimellistä syytä ei löydy. Särkevään korvaani ei siis ole olemassa hoitokeinoja, se voi asettua itsestään tai olla asettumatta. Meluttomassa ympäristössä oleskeleminen olisi kuulemma hyvästä. Sanon, että noin alkajaisiksi minun on käytävä töissä. Lääkäri kysyy, onko työpaikallani muka jatkuvasti kova melu. Katson lääkäriä kummastuneena. Ilmoitan, että kiinni paiskautuva ovi tai ohiajava bussi ovat minulle vastenmielistä melua.

Lääkäri heltyy hiukan ja sanoo, että minun pitäisi hankkia korvatulpat. Tinnituksesta kärsiville määrätään joskus epilepsian hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä jotka voivat rauhoittaa ärtyneitä aistisoluja, mutta niitä hän ei suosittele noin nuorelle ihmiselle, ja sivuvaikutuksiakin niillä tapaa olla. Arvioin tilanteen pikaisesti: epilepsialääkkeet vaikuttavat keskushermostoon, joten minun olisi kerrottava adhd-lääkityksestä, ja sitä minä en suurin surminkaan halua tehdä. Hirviö nimittäin väitti hetki sitten, että tinnituksesta voi oppia pois; jos kertoisin että minulla on adhd, niin millä todennäköisyydellä saisin kuulla mitään muuta kuin saarnan keksitystä sairaudesta höpönlöpön, ja oloni on jo valmiiksi sietämätön. Änkytän, etten taida tarvita sellaisia lääkkeitä, kiitos vaan. Lääkäri kirjoittaa viikon mittaisen hiivalääkekuurin ja käskee syödä sitruunoita. Otan reseptin ja hiivin häntä koipien välissä ulos. Taidat itse syödä sitruunoita vähän liikaakin, saatana.

Okei, en ehkä olisi halunnut alkaa sekoittaa tätä pakkaa vielä epilepsialääkkeillä noin muutenkaan, mutta tuntuu silti epäreilulta etten voinut luottaa hoitohenkilökunnan asialliseen suhtautumiseen. Adhd:ta ei kaiketi pitäisi jättää koskaan mainitsematta poikkeuksellisen lääkityksen takia, mutta yleensä se on kuitenkin helpointa. Luulotautiseksi leimaaminen ei nappaa maailmassa, jossa muutenkin syyttää itseään jatkuvasti jostain. Kuten siitä, että on tehnyt työtään tai ollut kurlaamatta ja syömättä sitruunaa. (Litterointi ilman ääntä on työlästä, ja kurlaaminen on työlästä, koska nielusysteemini on vaurioitunut muinaisesta bulimiasta, ilmeisesti pysyvästi. Minun syytäni tämä kaikki, tietenkin.)

Oloni on surkea, onneton ja ronkittu. Menen kauppaan ja ostan kuuliaisena tyttönä pussillisen sitruunoita. Aion olla tästä lähtien ihan hapannaama.