Ulkona lämmössä ja auringonpaisteessa iskee kuitenkin ahdistus. Minä en ehdi. Enkä jaksa. Tehtävää on vielä paljon, ja mihin tahansa muuhun kuin opiskeluun käytetty aika tuntuu väärältä ja jotenkin turhalta. Sitä paitsi olemme lähdössä pääsiäiseksi reissuun, enkä haluaisi pilata rakkaille ystäville omistettua aikaa stressaamalla tekemättömistä hommista – mitä en kuitenkaan osaa välttää. Joten viimeiset tehtävät olisi viisainta saada pakettiin. Sokerina pohjalla nakertaa syyllisyys, koska tiedostan olevani tosi kurjaa seuraa. I on halunnut piristää minua kävelyllä ihanassa kevätsäässä, irtokarkkiostoksilla ja hauskalla elokuvalla, mutta minä sen kuin murjotan ja valitan syyllistä oloani ja ahdistustani. I tiedustelee haluanko ehkä mennä kotiin.
Puntaroin tilannetta hetken. Päätän kuitenkin yrittää viettää vapaapäivää. Jos minä en sitä ansaitsekaan, niin I ainakin ansaitsee.
Elokuvateatterissa mieliala liikahtaa varovaiseen odotukseen ja jännitykseen siitä, saanko aseteltua 3D-lasit silmälasien päälle, lyhyen nenäni varaan. Lasit pysyvät juuri ja juuri paikoillaan. Onneksi pysyvät, sillä lumoudun Rion värikkäästä, kolmiulotteisesta maailmasta heti alkuminuuteilla. Elokuvan musiikki hetkuttaa kehoani kuin huomaamatta, ja edestakaisin lennähtelevät linnut saavat minut väistelemään penkissäni puolelta toiselle: nehän tulevat syliin! Jännitän miten lentotaidottoman Blun oikein käy, ja haltioidun lentäessäni sen lajitovereiden mukana Rio de Janeiron katujen ja meren yllä. Olisinpa itsekin lintu.
Elokuvan jälkeen on aika palata takaisin tylsään 2D-maailmaan, hämärästä teatterista ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Hilpeä, linnunlauluisa Rio-biisi jää sisäiseen jukeboksiin soimaan. Tämä hymyilyttää vielä pitkään. Ja viis valmistumisesta, sillä minusta tulee isona animaatioelokuvien ääninäyttelijä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti