Perseelleenlens

Tammikuu vaihtuu helmikuuksi. Niin käy kerran vuodessa, ja se on aina yhtä huojentavaa.

Elämästä on puuttunut parin viikon ajan kaikki rytmi ja järjestys. Juoksen työpaikan, kodin, salin, koiranulkoilutuksen ja kaikenmaailman kauppojen välillä kuin pieni eläin. Esimerkiksi silmälasikaupan, koska rikkoutuneiden lasien tilalle on saatava uudet. Muissa kaupoissa on laukattava, koska tarvitsemme kumpikin uusia juhlatamineita, sekä melko kunnioitettavan vuoren kaikkea muutakin turhuutta. Tai siltä ainakin näyttää.

Järjestyksen puutetta syövät myös uneliaat etäpäivät, joissa ei ole minkäänlaista rutiinia. Etäpäivinä tehdään yleensä tylsää työtä, ja koska työ on tylsää, se sujuu tuskastuttavan hitaasti. Kiemurtelen koneen ääressä aamuvarhaisesta iltamyöhälle: vielä tämä kappale, vielä tämä lause, vielä tämä sana. Aika piiloutuu harmauden sisään, enkä tiedä, olenko tuhrannut projektin ääressä kolme varttia vai kolme tuntia. Kaipaan toimistolle ja kivoihin töihin. Kiukuttelen I:lle.

Muodottomaksi nuhjaantuneen päivän jälkeen pyörin hereillä vielä kahdelta yöllä. Ei paras mahdollinen aika ihmiselle, jonka täytyy nousta seitsemältä. Syytän kiukuissani tylsää työpäivää ja elämän yleistä epäjärjestystä. En saa mistään otetta, ja pää on liian täynnä ajatuksia. Pintaan nousee kummallisia kuvia vuosien takaa. Näen kengät kunnolla vasta bussissa, ja ymmärrän saman tien, ettei tämä voi jatkua. Olen neljänsadan kilometrin päässä kotoa. Voin yhtä hyvin juoda liikaa ja pokata muka vahingossa sen kaverin. Nousen ottamaan puolikkaan Somnorin. Aamusta tulee kahta kamalampi, mutta ei voi mitään. Pujotan käden viereisen peiton alle, kuten niin monena muunakin yönä. Selän tuttu kaari rauhoittaa.

Aamu on jopa odotettua pahempi. Huono yö ärsyttää, hitaus ärsyttää. Haluan mennä samalla bussilla kuin aina ennenkin, koska mitään muuta rutiininomaista tässä hiton maailmassa ei enää ole, mutten kertakaikkiaan ehdi. Kiukuttelen vähän lisää ja juoksen ovesta ulos – sillä seurauksella, että vedän lipat jäisillä puuportailla niin että ryminä käy. Rääkäisen säikähdyksestä, kivusta ja harmista. Ensimmäinen ajatus on repussa oleva kone, joka kolahti kovahkoon alustaan varmaan ensimmäisenä. Toinen ajatus on ovi: menikö se nyt lukkoon, I on tyttöjen kanssa ulkona, mitä jos sillä ei olekaan avainta? Kömmin äkäisenä pystyyn ja palaan kokeilemaan kahvaa. Ovi on auki.

Laahustan bussipysäkille. Olen huolissani koneestani, rannetta särkee, perspyrstössä on luultavasti Laatokan kokoinen mustelma, ja ylpeys on kolhuilla. Bussissa havaitsen, että keskeneräinen kirja jäi keittiön pöydälle.

Istun penkissä pipo silmillä. Tästä alaspäin ei onneksi enää pääse.