Kun ystäväni kertoi minulle bikram-joogasta, tuhahtelin ensin ennakkoluuloisena (jotain höpöhöpöä taas vai), sitten kauhistuneena (sairasta että joku vielä maksaa tosta) ja lopulta kuin pieni mutta sitäkin taistelutahtoisempi toreador kehän laidalla (ja minähän muuten kokeilen tuota aivan itse ja henkilökohtaisesti!).
Bikram-jooga menee pähkinänkuoressa näin. Se on kehon hyvinvointiin ja tasapainoon tähtäävää joogaa, joka ei sisällä minkäänlaisia elämänfilosofisia saati hihhuloinniksi luokiteltavia elementtejä. Joogasalin lämpötila on suomalaiselle täysin käsittämätön 38, eli hiki virtaa jo ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Tunti kestää 90 minuuttia, ja sen sisältö on aina sama, eli kahdenkymmenenkuuden liikkeen sarja, jonka jokainen liike tehdään kaksi kertaa peräkkäin. Osa liikkeistä tehdään seisten, osa vatsallaan maaten, ja loput solmussa.
Ensimmäinen bikram-tuntini oli suoraan sanottuna kamala. En pidä kuumasta, en voisi kuvitellakaan matkustavani lomamatkalle maahan jossa on kuumempaa kuin Suomessa helteellä, joten lämpötila oli sokki. Vetoisiin tanssisaleihin ja överi-ilmastoituihin kuntokeskuksiin tottuneena en halunnut esiintyä lyhythihaisessa paidassa enkä varsinkaan ilman sukkia, mutta bikramiin ei ole mitään mieltä pukeutua yhtään enempää kuin vähän. Onneksi olen älynnyt alkaa vannoa hikeä siirtävien materiaalien nimeen jo vuonna yksi ja kaksi.
Pahinta ei kuitenkaan ollut ilmasto. Pahinta oli se, etten ymmärrä sanallisia ohjeita noin ylipäänsä, enkä varsinkaan jos ne liittyvät tarpeeseen saada minun kehoni vaihtamaan asentoa. Sarjan alkupään liikkeet olivat vielä jokseenkin hahmotettavia (joskaan ei liikkeiden varsinainen idea), mutta kun näköyhteys peiliin meni poikki, katkesi myös piuha eräänkin adhd:n korvista aivojen kautta käsiin ja jalkoihin. Ja muuten pätevänoloinen opettajamme ei ole omassa elementissään yrittäessään selittää sanallisesti, että mihin suuntaan nyt pitäisi venyä ja paukkua. Tai ehkä tanssitunneilta oppimani liikkeen logiikka ei vaan käy bikramissa? Kun bikram-opettaja sanoo, että "vain kädet ja pää liikkuvat", niin minä kallistan käsiäni ja päätäni. Muu ryhmä taivuttaa kylkeään, eivät suinkaan käsiään, saati päätään. Ja kun opettaja käskee minua venyttämään käsiäni eri suuntiin, niin minä kysyn että MIHIN ERI SUUNTIIN, koska eihän ERI ei ole suunta? (No sinne minne ne jo valmiiksi osoittavat, daaaaah!) Nyt seitsemän kuukautta tunneilla käytyäni voin rehellisesti sanoa, että olin ensikertalaisena sieltä surkeimmasta päästä. Opettajamme on kärsivällinen mutta silti suora ja mutkaton tyyppi, eikä stressaa toivottomistakaan tapauksista.
Niin, se ensimmäinen tunti. Olin tunnin jälkeen aivan raivoissani – en ymmärtänyt kolmasosaakaan koko setistä – ja lisäksi olin likomärkä hiestä, janoinen ja voipunut. Mutta ehkä ovelin veto ikinä on se, että joogasalillani ensikertalainen maksaa kaksi ensimmäistä tuntia etukäteen. Joten viikon kuluttua marssin takaisin salille ja tartuin härkää uudelleen sarvista. En muistanut edellisen viikon kiemurteluista oikeastaan mitään, mutta hyvämuistinen kehoni tiesi paremmin, ja toisen tunnin jälkeen olin koukussa.
Bikram on lihastasapainon, liikkuvuuden ja voiman tasavertaista kehittämistä. Luulen kuitenkin, että fyysistä hyvää oloa vielä tärkeämpää on sen mielen tyhjentävä ja päänsisäisen kaaoksen hiljentävä vaikutus. Bikram vaatii myös keskittymistä ja sisäänpäin kääntymistä, johon tähtää myös tunnin ikuisesti muuttumaton ohjelma, minun rakas, turvallinen rutiinini. Huonoina päivinä hommat menevät pyllylleen jopa konkreettisesti, kun keskittyminen antaa odottaa itseään ja vasen ja oikea ovat taas vaihtaneet paikkaa sitten viime näkemän, mutta kaikkia aiempia liikuntaharrastuksiani varjostanut suorittamiseen puskeva seuralainen on nyt poissa. Pysyköön siellä mihin on jäänyt, sillä haluan pitää tämän harvinaisen, hyväätekevän hiljaisuuden ihan itselläni. Joogasalilla minun korvaani ei huuda kukaan.
