Syöksykierre sujuu yleensä saman kaavan mukaan. Kuume syttyy jostakin lähes yhdentekevästä asiasta, yleensä epäkohdasta, ja päätän välittömästi, että meidän on nyt muutettava isompaan, aivan erilaiseen, parempaan asuntoon. Joten uppoudun asuntoilmoituksiin. Kahlaan läpi kymmeniä, ellen satoja kohteita, puntaroin hintoja ja sijainteja, hyviä ja huonoja puolia, ja lähettelen I:lle sähköpostissa linkkilistoja.
Tällä kertaa kuilun reunalle hiipii yllättäen I, joka on aiemmin osallistunut asuntokuume-episodeihin lähinnä hengästyneenä sivustakatsojana. Ja tällä kertaa menemme jopa niin pitkälle, että maleksimme läpi puolenkymmentä näyttöä. Tai no, luulen, että maleksia on ainakin minun osaltani väärä termi: sinkoilen huoneesta toiseen, koskettelen kaikkea, kurkin ikkunoista, menen kaikkialle enkä mihinkään. En pysy kartalla neliömäärissä, rakennus- ja remonttivuosissa enkä varsinkaan hinnoissa, lykkään kiinteistönvälittäjien auliisti ojentelemat esitteet I:n käteen, ja pysähdyn paikalleni korkeintaan siksi hetkeksi, kun välittäjä pyytää yhteystietoja. Latelen nimeni ja puhelinnumeroni, vain saadakseni seuraavina päivinä puheluita joihin en oikein osaa suhtautua.
Tällä kertaa tapahtuu myös se kohtalokas käänne, että minä rakastun yhteen niistä asunnoista, joihin tutustumme. Se on kaunis, siisti ja kiehtova, ja ikkunoista välkkyy meri. Lienee sanomattakin selvää, että neliöhinta on kohtuuton, eikä asunto taida olla aivan niin täydellinen, millaisena minä haluan sen nähdä. (Mitä muuta äkkisyvä rakastuminen on, paitsi sokeaa?) Uupunut I joutuu ottamaan vastaan myrskyisät itkukohtaukset ja kiukunpuuskat, lohduttamaan ja rauhoittelemaan, perustelemaan uudelleen ja uudelleen miksi ei. Sanoin joita minä en halua kuulla, koska tunnen järkipuheen ajavan ylitseni taas kerran. En halua ymmärtää, miksi järki on parempi ratkaisutapa kuin tunteet. Tyynnyn hellistä kosketuksista ja sanoista, mutta sisälläni kytee.
Kunpa voisin kertoa tarinan päättyvän tältä erää tähän. Mutta ei. Minä jatkan. Koska en saa sitä minkä haluan, jatkan maanista etsintääni koneen ääressä ja selaan lisää ilmoituksia. Ehkä tämä? Tai sittenkin tämä? Tiedostan jollakin tasolla, että olen aivan liian väsynyt ja ylikierroksilla, että haluan epätoivoisesti ostaa useita satoja tuhansia euroja maksavan asunnon lähes mistä hyvänsä vain päästäkseni ahdistuksesta eroon, mutten pysty lopettamaan. Kunnes I sanoo: sinä et katso enää ainoatakaan asuntoilmoitusta. Joudun vihdoin luovuttamaan, tai ehkä saan siihen vihdoinkin luvan. Ja yksinäisenä koti-iltana, auringonpaisteessa riehuneiden koirien makoillessa viileissä huoneissa, joudun lopulta tuumiskelemaan myrskyisiä mielenliikkeitäni. Kelailen lisälainan tarvetta ja taloudelliseen tilanteeseemme vaikuttavia skenaarioita, kuten pitkää sairaslomaa tai työttömyyttä, sekä minun täysin toivotonta rahankäyttöäni. Kuume laskee nopeasti, kuten korkea kuume toisinaan tekee, ja katson rauhallisemmin mielin ympärilleni.
Ajauduimme kiivaaseen etsintään pääasiassa kahdesta syystä. Ensinnäkin, halusimme ylimääräisen huoneen, kutsuttakoon sitä vaikka yhdistetyksi työ- ja vierashuoneeksi, johon voimme majoittaa pitkänmatkan vieraitamme, ja joka ratkaisee koko joukon säilytystilaongelmia. Tavaranpaljous ei ratkea lisätilalla, vaan tavaran karsimisella, ja ystävämme ovat tähänkin asti nukkuneet olohuoneen lattialla pitäen mahdollisen vierashuoneen kaihonsa omana tietonaan. Toinen syy on se, että halusimme oman pienen pihan. Emme valtavaa omakotitonttia, vaan vaikka edes pikkuriikkisen rivitalon pihapläntin.
Ruokin koirat, ja pian pujahdamme yhdessä ulos kerrostalon alaovesta vihreään, tuoksuvaan taikametsään. Ilta-aurinko värjää maiseman, ja oma rakas kotipiha korkeine puineen on pakahduttavan kaunis.
