Lost in Trashlation

I ja minä. Minä ja I. Monessa asiassa olemme samanlaisia, toisissa monissa erilaisia. Ja joissakin niistä kuin yö ja päivä. Yksi yö ja päivä -sarakkeeseen kuuluvista ominaisuuksista on yleinen intensiteetti tehdä asioita. Minä hössötän, hätiköin, kiirehdin – ja ahdistun lähes hengiltä jos projekti ei otakaan onnistuakseen, tai jos muut asiassa mukana olevat eivät tanssi minun sukkelien askelteni tahtiin. (Tähän väliin tekisi mieli lisätä eräskin vanha vitsi: ”Ketkä vitun muut?”)

Kotimme on mukava, kodikas, paikoittain jopa kaunis. Neliöitä on aivan riittävästi kahdelle aikuiselle ja kahdelle koiralle, tai ainakin melkein. Kotiamme vaivaa nimittäin aika ajoin yleinen kaaos ja sekasorto. Ja koska säilytystila on jatkuvasti kapasiteetin äärirajoilla, uhkaa epäjärjestys viedä minulta kaiken hengitystilan. Törmäilen tavaroihin ja huonekaluihin, ja paperipinot, vaatekasat, sekalaista roinaa sisältävät erinäiset laatikot ja mihinkään kuulumattomat edestakaisin ajelehtivat irtotavarat väsyttävät minua kuin aistiärsykkeet. Kaaos raastaa kuin meteli, kuin ihoa vasten puetun vaatteen sisäsauma, kuin liian kirkas valaistus. Tukala olo jäytää ja pakottaa etsimään tietä ulos.

Ratkaisumallit ovat pääpiirteittäin seuraavat:

• Yritän siivota tavarat kaappeihin, mikä on työlästä, sillä kaapeissa ei ole riittävästi tilaa.

• Yritän luopua omista tavaroistani, ynnä samalla saada I:n luopumaan joistakin omistaan. Erityisesti jälkimmäinen menetelmä on hyvin haastava, sillä rakas I kiintyy esineisiin ilmeisesti eri intensiteetillä kuin minä.

• Alan vimmaisesti etsiä meille isompaa asuntoa, kuvittelen löytäneeni tai ainakin aivan pian löytäväni juuri sopivan vaihtoehdon, ja ahdistun kun I ei haluakaan heti välittömästi ostaa löytämääni asuntoa tai muutoin lentää hyperkuutiopuolisonsa mielenliikkeiden perässä.

Päivittäisellä tasolla todennäköisin vaihtoehto on se, etten tee mitään. Ahdistun hiljaisesti tavaravuorista, kaaoksesta, toistuvasta sen ja tämän tavaran tai paperin tai kapistuksen etsinnästä, kunnes ahdistus läikkyy yli – ja sitten mennään. Katoamistempun tehneen A4-arkin poukkoileva metsästys sunnuntai-illan muutenkin vaikeassa siirtymätilassa laukaisi jälleen kerran uuden syöksykierteen.

Uuden asunnon etsiminen on Vaikea Ja Kuluttava Prosessi™. Päästäkseni eroon moisesta energiasyöpöstä olen valmis käyttämään kaiken hereilläoloaikani tämän Prosessin saattamiseksi Päätökseen. (Kyllä, seisoin tänä aamuna toimitusjohtajan työhuoneessa haastattelemassa häntä asuinalueesta jolla hän asuu.) Kuinka ollakaan, alueella on myynnissä oikeastaan ihan sopiva asunto – ja kuinka ollakaan, I ei ole minun laillani valmis soittamaan kiinteistönvälittäjälle nyt heti ja varaamaan muuttoautoa. Miksi olisi; hänen kotinsa on aivan sopivan kokoinen, eikä sitä ole syytä vaihtaa isompaan. Minun ainoa tehtäväni on nyt rauhoittua, sillä mitään ei voi tapahtua ainakaan ennen kuin minä rauhoitun.

Jään taas kerran yksin ahdistuksen keskelle. Koetan tehdä elämästäni parempaa, mutta kaikki keinot ovat vääriä, sopimattomia. En liioin pysty täyttämään minulle asetettuja vaatimuksia, koska käskystä rauhoittuminen ei nyt vaan kuulu palvelupakettiin. Olen totaalisen eksyksissä.