Tärkeitä Asioita

ADHD-aikuisten lääkesekoilu on tuonut mukanaan tällaisenkin hienon voimainponnistuksen:

http://www.adressit.com/adhd_aikusten_puolesta

Adressin perustaja pyysi adhd-aikuisia kertomaan tarinoitaan aineistoksi kirjelmään, joka toimitetaan sosiaali- ja terveysministeriölle. Päätin kantaa ohkaisen korteni kekoon ja kertoa tarinani. Kerrottakoon se myös tässä.

* * *

Olen 29-vuotias nainen. Minulla on työ jota rakastan, vieläpä alalla jolle monet haluavat mutta jolle on vaikeaa päästä. On hyvä ja turvallinen parisuhde, lemmikkejä, harrastuksia ja koti jossa viihdyn. Ulkopuolisten silmissä elämäni on luultavasti oikein mallillaan. Niin se onkin, mutta niin ei ole ollut aina.

Voisi sanoa, että elämäni jakautuu kahteen osaan: aikaan ennen adhd-diagnoosia ja aikaan sen jälkeen. Ennen diagnoosia olen opiskellut (olen aloittanut kolme korkeakoulututkintoa, yhtäkään en ole toistaiseksi saanut päätökseen) ja ollut töissä; minulla on ollut pitkälti toistakymmentä työnantajaa. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana kun en osannut olla kotona, sen jälkeen olen muuttanut vuoden, parin välein. Olen seurustellut muutaman kerran vakavasti, sen lisäksi minulla on ollut kirjaimellisesti lukemattomia irtosuhteita, monet niistä oikeasti kurjien ja vaarallisten tyyppien kanssa. Olen kärsinyt ahdistuksesta, univaikeuksista, syömishäiriöstä. Ja yksinäisyydestä, lähinnä siksi etten ole jaksanut enkä osannut solmia läheisiä ihmissuhteita. Olen koko elämäni kokenut olevani väärässä paikassa ja etsinyt vähemmän väärää. Etsiessäni olen ehtinyt kaikenlaista, sillä sen selittämättömän tyhjyyden ja ahdistuksen pakeneminen johtaa jatkuviin ylilyönteihin. Oli kyseessä sitten yltiöpäinen liikunta tai sekakäyttö, aivan sama – minä sukellan suin päin sinne minne nenä näyttää.

Kolme vuotta sitten velloin taas kerran jatkuvan ylikierroksilla olemisen aiheuttamassa suossa: yhdistetty opiskelu ja työnteko, univaikeuksista aiheutuva unenpuute, unenpuutteesta aiheutuva väsymys, väsymyksestä aiheutuva levottomuus ja siitä seuraava unettomuus, sekä tukalan olon lääkitseminen alkoholilla ilta toisensa perään. Miten fiksu ihminen voi elää elämäänsä tällä tavalla? Helposti, kun ei ajattele, ja miksi ajattelisi, kun ei pysty, ei jaksa. En enää muista miten koko asia edes palasi mieleeni, mutta muistin syömishäiriötä hoitaneen terapeuttini vuosien takaisen arvelun siitä, että minulla saattaisi olla tarkkaavaisuushäiriö. Olin torjunut ajatuksen jyrkästi; tarkkaavaisuushäiriö on tarkkikselle kuuluvien, lukutaidottomien pikkupoikien ongelma, ei korkeakouluopiskelijan. Vuosia myöhemmin tartuin ajatukseen, ehkä avun toivossa, ehkä siksi että olin liian syvällä voidakseni ajatella kaiken olevan kuten pitääkin. Avun saaminen oli vaikeaa, muttei mahdotonta. Työterveyslääkäri totesi tylysti että "eihän noin voi elää", mutta kirjoitti kuitenkin lähetteen neurologille kun jaksoin vaatia. Onneksi jaksoin, sillä noista neurologin käynneistä alkoi purkautua pitkä ja kiemurainen vyyhti. Ja se purkautuminen alkoi oikealla lääkityksellä.

Miten lääkitys on muuttanut elämääni? Elämäni on muuttunut hirvittävästä sekasorrosta ja tempoilevasta ei-mihinkään-ja-samalla-joka-suuntaan-juoksemisesta lähes tavalliseksi. En uskonut voivani olla onnellinen missään enkä kenenkään kanssa, koska en kyennyt rakentamaan elämääni minkäänlaista tarttumapintaa saati pysyvyyttä. Nyt kykenen. Voin käydä töissä sairastumatta pinnistelemisen aiheuttamasta väsymyksestä. Minä nukun, ja joskus olen hereilläkin tekemättä mitään. Saan pian yhden korkeakoulututkinnon valmiiksi, jos hyvin käy. Voin kuvitella olevani tässä vielä vuosien päästä, saman ihmisen kanssa. Menneiden asioiden purkaminen on edelleen kesken, vasta nyt minulla on tilaa ja voimia käsitellä niitä pelkoja ja epävarmuuden tunteita joita olin sisääni piilottanut, mutta onneksi se tapahtuu edes nyt. Uskon, että suuri osa ongelmistani on peräisin samoista alkulähteistä: epätoivoisista pyrkimyksistä sietää mielensisäistä kaaosta ja levottomuutta, sekä selviytymisen pakon aiheuttamasta uupumuksesta. Uupumuksesta, jota hyperaktiivinen adhd-ihminen ei pysty lepäämään pois. Olen edelleen uupunut, mutta opin pikkuhiljaa elämään sen kanssa, lepäämään, vetämään omia rajojani. Enkä tarvitse jatkuvasti jotakin, ihan mitä tahansa, vaientaakseni sitä sietämätöntä päänsisäistä härdelliä. Missä olisin tänään, ellei tuo terapeutti olisi joskus vuosia sitten lausunut arvelujaan ääneen? En halua miettiä sitä ainakaan juuri nyt, sillä käyn edelleen, pala kerrallaan, läpi sitä tuskaa jota olen itselleni tuottanut. Jos voisin edes tilastojen kaunistelemisen toivossa kertoa käyneeni terapiassa tai valaistuneeni muin keinoin, mutta kun en voi. Minulle (ja puolisolleni) laadukas elämä on jotain, mitä saa apteekista vaaleanpunaisella paperilipukkeella ja rahalla.

Ja nyt kun elämäni on alkanut sujua, niin mitä tekevät asiantuntijat? He ilmaisevat kantansa kuin minä parikymppisenä, omaan läpinäkymättömään lasikaappiini anoreksian kanssa sulkeutuneena, sokeana ja ylimielisenä, neuroottisena ja epävarmana, niin heikkona: adhd on tarkkikselle kuuluvien, lukutaidottomien pikkupoikien ongelma. Miksi lääkitysasiasta tuli yhtäkkiä sellainen mörkö, että siihen oli puututtava hätäisin voimakeinoin?

Taannoinen linjanveto adhd-lääkkeiden korvattavuudesta asettaa aikuisten adhd:n merkilliseen valoon: sitä ei ole olemassa. Minulla on varaa ostaa lääkkeet joita tarvitsen, korvasi Kela niitä tai ei. Mutta sitä minä en kestä, että tämä hyvinvointivaltioksi itseään nimittävä, minunkin veroillani toimintaansa rahoittava systeemi sylkäisee kylmästi pihalle ne tuhannet kaltaiseni jotka tarvitsevat tukea – kemiallisen lisäksi taloudellista sellaista. Enkä liioin kestä sitä, että asiantuntijat väittävät julkisuudessa ettei aikuisella ihmisellä voi olla adhd:ta, koska se on paskapuhetta. Minä tiedän, että hoitamaton adhd johtaa ahdinkoon, syrjäytymiseen, elämään jossa ei ole mitään mieltä, koska olen elänyt hoitamattoman adhd:n kanssa. Väite "aikuisten adhd:ta ei ole olemassa" herättää minussa niin suurta tyrmistystä, ettei sille löydy edes sanoja. Hyvänä päivänä voin kirjoittaa tarinani, jotta saisimme äänemme kuuluville. Huonona päivänä itken pelosta, pelosta että joudun takaisin siihen helvettiin, jonka hoitamaton adhd elämästäni teki.

* * *

Toivon todella, että joku kuuntelee meitä.