Kahvin huonoista puolista

Pistää miettimään, varsinkin kun hörpin tässä samalla lounaanjälkeistä viileää kahvijuomaa...

Edelliseen löyhästi liittyen:

Pakkomielteensä kullakin.

Keskimääräistä parempi maanantai

Nukun poikkeuksellisen sikeästi mukavan viikonlopun jälkeen. Ehkä siksi, että I on askaroinut ikkunaan itikkaverkon, ehkä siksi, että ilmassa on jo sunnuntai-iltana aavistus helteen uupumista enteilevää viileyttä. Tai ehkä siksi, että mieluisat vieraat ja mukavat tekemiset saivat viikonvaihteen tuntumaan virkistävältä minilomalta.

Maanantaiaamun vietän kampaajalla, ja vaikka aikaa on vähän, on pääni kuitenkin monta hiustupsua kevyempi kun kipitän päivän ensimmäiseen kokoukseen. Freesattu väri piristää mieltä, ja luovun taas hetkeksi aikeistani ajella koko kuontalo taivaan tuuliin.

Iltapäivälle venyvän palaverikierroksen jälkeen olen tuskaisen nälkäinen, mutta tilanteen pelastaa viikonlopun jäljiltä mukaan pakkaamani salaatti. Syötyäni ryhdyn työpisteen raivokkaaseen uudelleenjärjestelyyn, sillä olen vihdoinkin saanut pyrstöni alle hartaasti toivomani satulatuolin. Yksi työkaveri auttaa kiinnittämään näytön nivelikkäällä jalkasysteemillä pöydänreunaan, toinen käy pihistämässä juuri vapautuneen toimistotuolini.

Sateenvarjonsa kotiin jättänyttä Hernenokkaa hellii lämmin iltapäivän sade. Kodin nurkalla, kerrostalon kivijalan tuntumassa, lyllertää veikeä siili.

Maailma tuntuu tänään jotenkin erityisen kodikkaalta.

Vesielämää

Eräänkin kirjailijan Iisakin kirkko, tunnetaan myös nimellä opinnäytetyö, on vihdoinkin valmis. Prosessi ei palautuspäivän jälkeenkään ole ollut aivan mutkaton; työ piti kansittaa toistamiseen sillä alun perin valitsemani punainen kartonkikansitus ei kelvannut opettajalle. Itkun, paniikin ja hampaiden kirskuttelun jälkeen myönnyin kansittamaan työn koviin kansiin, suurimmaksi osaksi I:n taivuttelun ansiosta. Sääntöihin alistuminen tapahtui todellakin viime tingassa, ja opinnäytetyö ilmestyi opintorekisterin jatkoksi vain tunteja ennen määräajan päättymistä. Tutkinnostani puuttuu ilmeisesti enää viimeinen muodollisuus, postiluukusta kolahtava tutkintotodistus.

Ja sitä pettymyksen määrää, kun armoton opintorekisteri paljastaa työn lopullisen arvosanan. Se on surkean keskinkertainen kolmonen. Tiedän joidenkin luokkatovereideni saaneen parhaan arvosanan. Täyden viitosen. Tiedän myös, että he panostivat opinnäytteisiinsä enemmän, eivät tehneet asioita viime hetkillä, eivät työviikosta väsyneinä, eivät yön pimeinä tunteina. Eivätkä tarkkaavaisuushäiriön kuormittamina. Tiedän myös sen, että itseään ei pitäisi verrata muihin. Hitot siitä, olisin varmasti voinut suoriutua omalla mittapuullani hieman paremmin. Löydän itseni keittiöstä purnaamasta kurjaa tulosta I:lle. Vaikken tiedostanut halunneeni suoriutua loistavasti, joudun nielemään epäonnistumisen karvasta kalkkia, kun ruma kilpailunhalu nostaa päätään ja rääkyy takaraivossani. Olisinpa tehnyt työstä laajemman kokonaisuuden. Olisinpa ottanut työhön paremman tutkimusotteen. Olisinpa vain.

Olisitko pystynyt siihen, kysyy I.

Vastaus on vaimea, mutta rehellinen ei. Minun rajani on tullut vastaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun itkin hysteerisesti saatuani opettajalta tylytystä herkullisen punaisista kartonkikansistani. Luin kyllä kansitusohjeet, tai ainakin luulisin niin. Nehän on annettu minulle ainakin kolme kertaa, kuten opettajani pisteliäästi tokaisi. En olisi pystynyt enempään, ja sitä on vielä vaikeampi sietää. Vaikeinta on kai kuitenkin se, että työ on nyt tehty. Urakka on ohi. Minun pitäisi pystyä jättämään taakseni se kaikki, virtaamaan eteenpäin.

Iltapäivän aurinko tulee väliin, se kutsuu tasapuolisesti meitä kaikkia. Pakkaamme koirat autoon ajaaksemme muutaman kilometrin päähän rannalle, jolla I arvelee olevan jonkinlaisen koirien uimapaikan. Olemme lievästi hämmentyneitä, kun metsäisen kävelytien päästä paljastuu oikea paratiisi: pieni, aurinkoinen hiekkaranta, joukko nelijalkaisia uimareita omistajineen – ja ihana, vilpoinen meri. Kahlaan pienen vesipedon perässä veteen, seuraan nauraen sen riehakasta loikkimista ja sukellan lopulta aaltoihin koiran mukana. Saan toisenkin uimakaverin, kun raidallinen suippokuono kauhoo päättäväisesti tarkistamaan, pysyykö emäntä omin avuin pinnalla. Sydämeni rutistuu kasaan hellyydestä sen järkähtämättömän katseen edessä.

Kotona huuhdon kaksi pehmeää turkkia puhtaaksi hienosta hiekasta. Koirat menevät menojaan, pyyhekuivatus on viimeisteltävä ravistelemalla ja piehtaroimalla riemukkaasti, ja minä jään lämpimään suihkuun setvimään suolan sumppaamia kutrejani. Vapaana kirmaamaan vaikka mihin, vaikka joka ilta.

Good news is good news

Rakas, vanha mutta edelleen uskollisesti palveleva omenakoneeni pimeni sunnuntai-iltana aivan yllättäen. Tarkemmin sanoen sen näyttö: kone toimi muuten moitteettomasti, kuten kilkutteli iloisesti saapuvien sähköpostien merkiksi, mutta mitään ei näkynyt.

I selvitteli ongelman mahdollista laatua netistä ja löysi aavistuksenomaisen valopilkun pimeyteen: kyseessä voisi hyvällä tuurilla olla alun perinkin viallinen näytönohjain, mikä tietysti tarkoittaisi ilmaista huoltokeikkaa. Muussa tapauksessa kyseeseen tulisi lähinnä uuden koneen hankinta.

Raskain sydämin (ja olkalaukuin) kuskasin koneeni ensin yhdelle luukulle, sitten seuraavalle, ja lopulta huoltoon. Huollon – tai pessimistisesti tulkittuna kustannusarvion – luvattiin olevan valmis viikon kuluttua, ja palasin kotiin laskeskelemaan tuskissani uuden koneen hintaa. Hemmetin hemmetti nyt sentään. Rahareikiä olisi tulossa kesän mittaan muitakin, kuten eräs nimeltä mainitsematon muodollisuusjuhla.

Hektisen torstai-iltapäivän katkaisee tekstiviesti: koneenne huolto on valmis, tervetuloa noutamaan vaan. En ole uskoa silmiäni. Nyt jo? Ja ilmaiseksi? Oikeasti? Voiko minulla todella olla näin hyvä tuuri? Haluan hakea koneen heti huomenna pois saadakseni lopullisesti tietää tilanteen, mutta kuinka sitten käy perjantaisen joogatuntini? Siirryn saumattomasti yhdestä tuskailun aiheesta toiseen.

Niin mistä näitä ongelmia oikein tulee?

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Asia epäselvä

Katkonaisesti nukutun yön jälkeen totean, että tukkani on aivan hirvittävän likainen ja tahmea. Lämmin suihku, yhtäkkiä vilpoiselta tuntuva ilma kylpyhuoneen ulkopuolella ja kuumuutta hönkivä hiustenkuivain tukkivat aamu-uniset aivoni.

Eletään kesäkuun alkua, ja sisäinen termostaattini yskii lupaavasti jo nyt. Siirtymä ruuhkabussista viileän kiven varjoon, lämpimästä autosta jääkylmälle huoltoasemalle ja taas takaisin helteeseen, kassin pohjalta kaivettu aurinkovoide radan reunalla paahtuneelle iholle, peiton alle käpertynyt koira ja raollaan olevasta ikkunasta tuleva veto sekoittuvat tuntemusten sekamelskaksi: en enää tiedä, onko minulla kylmä vai kuuma.

Aivot kärsivät vuoristoradasta melkeinpä enemmän kuin iho. Jatkuva sopeutuminen uuvuttaa; muutos on aina jotakin, mihin täytyy koettaa reagoida. Mutta miten sitä sitten reagoi, ellei tiedä pitäisikö pukea vai riisua?

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Auringon alla

Astun ulos tanssistudion rappukäytävästä suoraan hehkuvan iltapäivän ihmisvilinään. Kadunkulmassa jammailee ryhmä katusoittajia, ja kävellä keinuttelen reggaeaskelin eteenpäin. Tanssitunti on liottanut harteiltani stressin pinoamaa painolastia, ja meluisa ja värikäs kaupunki on yhtäkkiä kodikas. Toivotan bussikuskille iloisesti hyvät huomenet.

Edessäni avautuu pitkä, ihana kesä.

- Hernenokka via BlogPress for iPhone