Etäisyyksien edessä

Ensimmäiset päivälliskutsut uudessa kodissa. Keittiöstä paikkansa löytäneen, suuren ruokapöydän ääreen kerääntyy tuttu joukko. Yhden tärkeän ihmisen poissaolo jättää iltaan kolon. Amerikka on ihan hirveän kaukana.

Kotoisa, mutta sangen sosiaalinen meno uuvuttaa, ja vetäydyn piiloon tiskivuoren taa. Ajatukset askaroivat omiansa, ja ahdistus pääsee iskemään alitajunnasta jo vähän jäähtyneen tiskiveden lämpöiseen tietoisuuteeni. Mitä ihmettä minä oikein teen? Teenkö minä muka ratkaisuja, jotka ovat minulle hyväksi? Vieläkö tässä kehtaa väittää elävänsä kuten opettaa? Kyllä ihmisen pitää itse tietää, miten hän haluaa elämänsä elää. Sitä oli helppo hokea just tasan niin kauan kuin tiesi.

Nelijalkaisten iltapissatuksella tiirailen yllämme aukeavaa kirkasta tähtitaivasta. Vaihtoehtoja on lukemattomia. Vielä kun osaisin katsoa tähdistä oikean suunnan.

Oikein kuultua

Kuulin* tässä päivänä muutamana Jari "Siltsu" Sillanpään kappaleen Hän laulaa, jossa hän laulaa:

Hän laulaa koska haluaa
Hän laulullansa rakastaa
Hän laulaa rakkaudesta lauluun
Ja koko elämään

Olen kuullut kipaleen pari kertaa aiemminkin, enkä ole vaivautunut miettimään sen sanomaa. Mitäpä tuota, selvää asiaa.

Tänään sain kuitenkin aamuaivoillani aivoituksen, suorastaan ahaa-sellaisen. Tajusin, että Hän laulaa koska haluaa ei taidakaan tarkoittaa sitä, että hän laulaa silloin, kun häntä huvittaa. Hän laulaa siksi, että haluaa tehdä niin.

Koko biisi muuttui jotenkin latteaksi. Ajatus omia aikojaan hoilottelevasta tyypistä oli piristävä. Harvapa meistä käskien laulaa.

___

*) En voinut vaikuttaa tilanteeseen, sillä olin suljettuna jumppasaliin.

Teksti, jonka lähettäisin eteenpäin jos uskaltaisin.

Mulla on nyt vähän sellainen tuntuma, että resursointi ei ainakaan minun osaltani toimi. Olen yrittänyt itse vaikuttaa asiaan kuten viimeksi kehotit, siis koettamalla rajoittaa palavereissa istumista ja pitämällä sisikset mahdollisimman tehokkaina. Tämä ei, ikävä kyllä, kuitenkaan ole kaikkien intressi, ja silloin palaverin kulkuun tai kulkemattomuuteen tuntuu olevan hyvin vaikeata vaikuttaa.

Tämänpäiväinen ongelmatilanne syntyi siitä, että sovin henkilö X:n kanssa toimittavani Asiakkaan A verkkokaupan materiaaleja asiakkaalle tänään. Henkilö Y pitää kuitenkin tärkeänä, että pidämme juuri tänään iltapäivällä sisiksen Asiakkaan B projekteista, kustiksen tekeminen ei ilmeisesti onnistu ilman minun myötävaikuttamistani. Kun esitin toivomuksen, että palaveri olisi mahdollisimman lyhyt (Asiakkaan A materiaalit ovat vielä aloittamatta), niin responssi oli sanatarkasti "Voi kuule Hernenokka kiltti, meillä kaikilla on paljon töitä, mutta mä en saa asioita eteenpäin ilman että saadaan aikaan yhteinen konsensus siitä miten messuosasto suunnitellaan" [äänensävy: vittumainen]. Ilmaisin, että materiaalia eli laskutettavaa ei vaan synny, ellen minä istu pöytäni ääressä ja tuota sitä. Minua neuvottiin muun muassa suunnittelemaan mielessäni yhtä materiaalia samalla kun tuotan toista.

Nyt vittu oikeesti!

EDIT: Palaveri kesti reilun puolitoista tuntia ja sitä edeltänyt työkaaos saatiin parsituksi jotakuinkin kasaan, mutta epävarmuus omasta paikasta ja olemisen mielekkyydestä syveni taas parin piirun verran. Paljonko pohjaan mahtaa olla matkaa?

Ohi meni.

Uuteen kotiin muuttaminen toi myös uuden työmatkan. Nämä bussit ovat sellaisia jotka tulevat Kaukaa, joissa istutaan korkealla ja joissa on aamuisin mukavan hämärää. Joiden kuljettajat näyttävät oikeilta vanhan ajan bussikuskeilta. Ei ihan niin vanhan, näillä on bussifirman violetit villapuserot.

Istun siis korkealla, hämärässä ja mukavasti. Ensimmäisen viikon taistelin matkapahoinvointia vastaan, viikolla kaksi siirsin aamukahvin juomisen töihin. Työpöydän ääressä hörpittynä päivän ensimmäinen mukillinen tuntuu suorastaan palkinnolta, ja pahoinvointi on pysynyt poissa.

Tänään myöhästyin. Okei, en ole ollut pysäkillä ajoissa ehkä kertaakaan tällä viikolla, mutta eipä ole ollut bussikaan. Aavistan myöhästymisen jo eteisessä, mutta lähden silti. Täällä ajan juoksu ei tunnu olevan niin tärkeää, täällä maalla.

Mitä meille kuuluu

Univelkaista möllöttämistä asiakkaalla ja väsymysraivostusta vajakkikäyttäjiä tukemattoman tuntikirjaussysteemin takia. (Se kiusa! Vielä minä sille näytän!) Koiranpissalätäköiden pyyhkimistä, koska pikkukoira protestoi muuttoa tekemällä asiansa olohuoneen lattialle, parkettia säälimättä. Asia jota on vaan niin vaikea niellä: ei, minä en kestä tätä enää. Liikuskelua, koska lähikoululla on keskiviikkoiltaisin jumppa. Ja kylpemistä, koska me ei-niin-saunaihmiset olemme hurahtaneet uuden kodin pikkuisen saunan loputtoman pehmoisiin löylyihin.

Olen epäilemättä saanut takaisin jotain kadottamaani. Tyhjä olo on poissa, sen sijaan olen väsynyt, rento ja olemassa.

Aamu ja kuu

Eipä mennyt ihan putkeen sekään yö. Kyllä, kipitin äkkiä takaisin lämpimään, ja kyllä, olin tuhisevien ja kuorsaavien lämpöpattereiden turvallisesti ympäröimä, mutta minkäs teet kun ajatukset vetävät omaa hullunmylly-latenightshowtaan? Niinpä. Pyörit mukana. Liian lyhyet luomu-unet ovat silti vähemmän huono kuin kemikaalikooma.

Mistä puheen ollen: unessa isäpuoleni osti tyttärelleen pahvilaatikollisen adhd-lääkkeitä, jotka sittemmin paljastuivat essoiksi. Vaikutus oli kumma kyllä identtinen. Napit näyttivät ihan Voxralta.

Uninen aamu on jäätävän kylmä. (Raha ei tuo onnea, no eipä vissiin, mutta at least I cry in Erich Fend.) Ulkona on jäätävän kaunista. Maailma on säkenöivän jalokivikuuran peitossa, taivaalla möllöttää usvasädekehään kääriytynyt kuu, ja kaamosmasennus on pieni hinta pohjoisesta valosta.

Season Two

Tulen luultavasti katumaan tätä peliliikettä huomenna, sillä kellon soimiseen ei ole enää montaa tuntia, eikä seikkailu pakkasyössä pyjama päällä tiedä hyvää. Ja tiedossa on pitkä päivä asiakkaalla, englanniksi.

Mutta.

En saa unta, koska kaipaan omaa ääntäni. Ehkä kaipaan sitä tottumuksesta. Tai, ehkei blogin lopettaminen ollut sitten kuitenkaan niin harkittu veto. Tai sitten vaan siksi, että uudessa kodissa ja uusissa elämänkuvioissa on niin paljon pureksittavaa. Joten täällä sitä ollaan, yömyöhällä, oman yksityisen tähtitaivaan alla.

Katsotaan mitä tästä syntyy, millainen kirjoittaja minusta näissä maisemissa kuoriutuu.