Sata lasissa

Olin kuvitellut, että sadas blogipostaukseni olisi jotenkin Juhlallinen ja Mahtava, erityisesti kun blogin 1-vuotissynttäri jäi päivämäärien päälle ymmärtämättömältä Hernenokalta kokonaan huomioimatta.

No, kaikki ei aina mene niinkuin etukäteen kuvittelee. Halusin kirjoittaa mietteitäni muistiin nyt, kun olen väsynyt mutta onnellinen, kiitollinen I:stä ja yhteisestä koiraharrastuksestamme, yhteisöstä ympärillämme ja kaikesta mitä eläinten kanssa touhuamiseen liittyy. Hitot mistään sadannespönötyksestä, kun Hernenokalla on asiaa, näin sopivasti sunnuntai-iltana.

Kisapäivä oli odotettua lyhyempi – lähdimme kotoa aamuyhdeksän pintaan, ja olimme takaisin kotona jo viiden jälkeen – mutta tuntui silti pitkältä. Ulkona tihuutti vettä, ja hyvistä varusteista huolimatta olin vuoroon hiestä märkä intoilevan koiran hillitsemisestä ja lämmittelyhölkistä, vuoroon hytisin kylmästä radan laidalla. (Kyllä, tavalliselle ihmiselle tämä käy urheilusta. Minä olen mukavuudenhaluinen, enkä pidä extremeilystä vesisateessa.) Rakas pinkojamme teki kuitenkin parhaansa, ja saimme sen mitä olimme lähteneet hakemaan: viimeisen käyttövalion arvoon vaadittavan ratatuloksen. Kylmästä, märästä ja nälästä huolimatta olimme riemuissamme, ja olemme edelleenkin. Ehkä olemme tehneet sentään jotakin oikein, ja tästä on hyvä jatkaa.

Kotimatkan, koiran pesun ja ruokkimisen, suihkun ja lämpimän tomaatti-papukeiton jälkeen totean iloisena, että naamakirja vilisee koirakavereiden päivityksiä, kuvia ja linkkejä päivän kisoista. Eräs ystäväni on päätynyt whippetiin tutustuttuaan meidän laumaamme, ja laittaa tekstarin jossa kertoo odottavansa pentua mukavalta kasvattajalta. Kaiken päälle olen sanoinkuvaamattoman onnellinen ja kiitollinen I:stä, joka jaksaa harrastaa kanssani kaikesta koheltamisestani huolimatta, muistaa tärkeät kisa- ja ilmoittautumispäivämäärät ja huolehtii ettemme unohdu hölkkäpoluille juoksemaan onnemme ohi. Ja hyppää lennosta koiranlämppääjäksi, kun joudun kipittämään kiireesti autolle etsimään kisajännityksen jalkoihin jäänyttä iltapäivälääkettä. En vaihtaisi tätä tiimiä enkä elämäntapaamme mihinkään.

Ai niin. Pikkukoiran päivä oli ilmeisesti mennyt vallan mukavasti I:n siskon kanssa. Olivat kuulemma käyneet ulkoilemassa, riehuneet ja nukkuneet päiväunia.

Jännittäviä aikoja

Treenit on nyt treenattu: raidallisella rimppakintulla on tänään kauden ensimmäinen kisastartti, tai oikeastaan mitä luultavimmin kaksi. Päivästä tulee pitkä, eikä vähiten siksi, että ensimmäistä kiimaansa poteva pikkukoira täytyy jättää yksin kotiin. I:n sisko on luvannut käydä ulkoiluttamassa ja vähän viihdyttämässä kotitonttuamme, mutta pahalta se silti tuntuu.

En saa jännitykseltäni nukuttua enää seitsemän jälkeen, mutten saa tehdyksi oikein muutakaan. Maanantaiaamun asiakaspalaveri vaatisi valmisteluja, mutta mitä tekee Hernenokka? Tutkii kaverin naamakirjaan linkkaamia kuvia. Tässä päivän maistiainen, toivottavasti ei kuitenkaan päivän teema:

Epic Fail of The Day

Värikästä menoa

Kaupunki on tällä viikolla erityisen kaunis. Nuuhkin kesäistä ilmaa ja katselen korkeita taloja. Olo tuntuu kevyeltä, ahdistus ja uhattuna olemisen tunne hellittävät otettaan, eikä kesytöntä tukkaani tuivertavalla tuulella ole ainuttakaan pahaa uutista kerrottavanaan.

Onneksi osaan säveltää pätkän draamakomediaa lähes tyhjästä. Käy nimittäin ilmi, että luodessani uuteen työsähköpostiini allekirjoituksen – näppärästi copy-pastella varatoimitusjohtajan minulle lähettämästä mailista, muotoiluineen kaikkineen – olen unohtanut muuttaa hänen puhelinnumeronsa omikseni. Nimi on sentään oikein.

Ja miten kämmäilyni tulee vedetyksi päivänvaloon? Painotalon edustaja soittaa vara-tj:lle keskustellakseen opinnäytetyön painattamiseen liittyvästä tarjouspyynnöstä, ja joudun hyppäämään mukaan keskusteluun kesken puhelun. Jonka lopputuloksena totean, että eräs toinen vaihtoehto on sekä helpompi että edullisempi, ja palautan puhelimen nöyränä omistajalleen. Varatoimari naureskelee, enkä oikein tiedä olenko juuri ampunut ohi viimeisenkin uskottavuuspisteeni, vai ehkä siirtynyt yli kriittisen rajan uudesta työntekijästä firman vakiokaluston puolelle.

Mikäli jälkimmäinen vaihtoehto on oikea, niin oli jo aikakin. Sopeutumista on kestänyt pian kaksi kuukautta, ja olen totaalisen kyllästynyt välitilassa vellomiseen, jonka syy on ainoastaan minussa itsessäni. Muutoksiin tottuminen vaan sujuu niin tuskallisen hitaasti.

Mutta työmatkallani on paljon kaikkea kaunista.

Unplugged

Olen juuri viettänyt kaksi tuntia paikallisessa kuntokeskuksessa. Pää on ajatuksista vapaa, on vain riemukas teknonjytke joka on jäänyt kaikumaan korvieni väliin. En raaski täyttää kotimatkan tyhjää tilaa edes kirjalla.

Tunnen rajatonta kiitollisuutta siitä, että minulla on oma pakopaikkani. Maailma pyörii ympärillä, mutta minä lyön luukun kiinni ja sanon: ei nyt.

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Pakkasen puolella

Jälleen kerran koittaa tuo ilon hetki, nimittäin vierailu läheisessä supermarketissa. Päivä on jo valmiiksi pilalla työporukan lounaskeskustelun ajauduttua totaalisen väärille raiteille; esimieheni moottoroi passiivis-aggressiivisen väännön aivan yhdentekevästä asiasta, mutta Hernenokka ei taaskaan saanut pidetyksi nokkaansa kurissa. Mikä on jo tappio sinänsä, mutta sen lisäksi ihan kaikkeen ei tarvitsisi lähteä mukaan – ja ruokkivan käden näykkimistä sietäisi todellakin harkita vähän tarkemmin. Kaiken huipuksi kahdesta jumppatunnistani ensimmäisellä ei ollut tilaa, joten jouduin skippaamaan molemmat. Mitäs unohdin varata paikan hyvissä ajoin. Marketreissu on sekä käypä rangaistus sekoilusta että illallisen edellytys.

Olen jo vihannesosastolla niin väsynyt ja nälkäinen, että I komentaa minut ostamaan välipalasmoothien ja juomaan sen kiltisti kassojen takana. Vasta sitten saan palata kauppaan. Mutisen vastaan, valittelen pitkiä jonoja, mutta I:n mielestä kauppareissu sujuu kuitenkin nopeammin, jos käyn tankkaamassa vähän lisävirtaa hedelmäjuoman muodossa. Suostun, ja palaan sopivasti takaisin valitsemaan pakastevihannessekoitusta illan pikaruoan pohjaksi. Pyörittelen pusseja ja luen tuoteselosteita – kesäkurpitsa menettelee juuri ja juuri, mutta kertaalleen pakastettu munakoiso tuntuu aivan varmasti oudolta suussa. I ei välitä parsakaalista, minä taas en halua pieniä, epämääräisiä kuutioita joista ei ota selvää mitä ne ovat. Tilannetta on punnittava huolella.

Vihdoin pääsemme kassalle. I menee pakkaamaan ostoksia, minä jään maksumieheksi, ja olen tietysti sortunut rassaamaan kännykkääni, kun odottaminen on ehtinyt käydä ylivoimaiseksi. Kassa latoo ostoksia lukijan läpi, kunnes tapahtuu kohtalokas pysähdys. Estradille astuu huolella valittu pakastevihannessekoitus.
– Laitanko pakasteet pieneen pussiin?
Jäädyn totaalisesti. Kyllä. Ei. En tiedä. Ei aavistustakaan.
Asialla ei ole tässä hetkessä minkään valtakunnan merkitystä, mutta seinä on noussut vastaan, enkä minä pääse siitä yli. Etsin epätoivoisesti tukea, ja I on onneksi tilanteen tasalla: hän katsoo minua ja pudistaa äänettömästi päätään. Teen työtä käskettyä.
– Ei kiitos.
Eteen noussut seinä haihtuu savuna ilmaan. Kauppa käy, I saa ruoat pakatuksi kasseihin, ja pääsemme kaupasta ulos.

Heti autolle päästyämme ratkean liitoksistani. MINKÄ HELVETIN TAKIA niitä saamarin pakasteita täytyy joka jumalan kerta olla pakkaamassa niihin kamaliin iljettäviin kahiseviin hedelmäpusseihin? Tiedättekö te sitä itsekään? Myyttekö te kenties holtittomasti suunniteltuja pakkauksia? Ihan noin vaan, muina koirina? Eikö olisi paljon loogisempaa ehdottaa tuota menettelyä vaikka pienille jugurttipurkeille, niille, jotka niin mielellään tekevät itsemurhaiskun olkalaukussani? Tai jos pakasteet uhkaavat hikoilla, niin, tajuatte kai kuinka naurettava on pelkkä ajatuskin, niin miksette tarjoudu pakkaamaan KAIKKIA kylmäsäilytettäviä tuotteita pieniin pusseihin? Entä luuletteko, että maailma pelastuu tällä menolla? Mitä? MITÄ TÄMÄ HULLUTUS OIKEIN ON?!?

Olen saanut välipalasta ilmeisesti sen verran potkua, että jaksan riehua koko kotimatkan, ja arvata saattaa, ettei kyseiseen pisteeseen jähmettyminen ollut ensimmäinen lajissaan. Seuraavalla kerralla aion esittää joukon kiperiä vastakysymyksiä. Jäätykööt pakasteisiinsa, saatana. Eivätpähän ainakaan voi enää kiusata viattomia kuluttajia.

Pyöritystä

Pikkukoira, mamman pieni kulta, vietti eilen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Aamulla heti onnittelulaulun (!) jälkeen ilmeni yllättävä seikka: koiralla on alkanut ensimmäinen kiima. Tapahtuma ei ollut vielä ehtinyt edes odotettavien listalle, joten reaktiot olivat muotoa "nyt jo?". (Vanhemman kohdalla tätä merkkitapahtumaa alettiin odottaa mitä hartaimmin koiran ollessa reilu puolivuotias, ja odotusta jatkui vuoden verran.)

Tärkeästä Tapahtumasta näyttää, ikävä kyllä, aiheutuvan muutamia käytännön ongelmia. Tulevana viikonloppuna on toinen kauden tärkeistä kohokohdista, nimittäin kolmivuotiaiden maastoderbykilpailu Jyväskylän kupeessa. Ja kiimaa potevaa pikkukoiraa ei tietenkään saa viedä kisapaikalle. Joten vaihtoehdot ovat 1) hoitopaikka, ja 2) laumamme kahtiajakautuminen tulevan viikonlopun ajaksi. Ensimmäinen ei ole helposti järjestettävissä, toinen ei ole lainkaan mieleinen – lähdetään nyt siitä, että kisamatka on ilman mitään erikoisjärjestelyjäkin Pitkä, Raskas, Pelottava, Stressaava ja Kaikin Puolin Kova Koitos.

Ja juuri kun olen ehtinyt kerätä sopivasti ahdistusta yllättävästä käänteestä, I ilmoittaa tekstiviestillä keskustelleensa mahdollisista hääsuunnitelmistamme äitinsä kanssa. Tämä ja tuo päivä ei anopille käy, mutta kaikkina muina päivinä hän osallistuu vallan mielellään järjestelyihin. Kesken työkiireiden ja uuden asiakkaan tapaamisen valmistelun moinen tiedote ajaa stressaantuneen Hernenokan pois raiteiltaan. Asiat eivät enää pysy hallinnassa, kaikki tapahtuu ilman että voin vaikuttaa mihinkään, ja aikuisten välisenä heittopussina sinkoillut lapsi minussa herää vastustamaan kaikkea mahdollista. Haluan olla paikoillani, rauhassa, elää tässä ja nyt enkä jatkuvassa seuraavan ilmalennon pelossa.

Keskustelu katkeaa joogan ja iltasapuskan ajaksi, mutta jatkuu illemmalla osapuolten ollessa sopivasti väsyneitä, kiukkuisia, turhautuneita ja epätoivoisia. Se jatkuu liian pitkään, liian myöhään, hajottaa liikaa. Lopulta uni ajaa päälle, eikä edes hentoinen aselepo armahda meitä vielä.

Valoisia aikoja

On kaikin puolin tavanomainen, aurinkoinen torstaiaamu. Istumme bussissa vastakkaisilla paikoilla. Luemme kumpikin keskittyneesti; minulla on meneillään piinaava ruotsalainen rikosromaani, I lukee luultavasti jotakin yhtä jännää. Nostan katseeni kirjasta katsoakseni rakkaintani. I katsoo takaisin, ja molempien kasvot sulavat hymyyn.

Miten onnellinen voi ihminen olla.