Varjoja vain

Päässä on ahdasta.

Isäpuolellani todettiin vajaa vuosi sitten syöpä, joka leikattiin ja jota seurasi pitkä sytostaattikuuri. Puoli vuotta leikkauksen jälkeen tehdyssä tutkimuksessa havaittiin hälyttävä merkki, nimittäin jonkinlainen läntti maksan hännässä.

(Tässä kohtaa aivoni hyppäävät omalle radalleen: häntä? Onko maksallakin häntä? Mahtaako siinä olla myös tupsu?)

Sulattelen tietoa muutaman päivän. Sitten joudun kauhun valtaan. Vetäydyn itsekseni kylpyhuoneeseen pesemään suihkunurkkausta muusta tilasta erottavia kääntöovia, ja siellä, sitruunantuoksuisen pesuaineen ja lämpimän veden keskellä, iskee paniikki. Koska ensimmäisestä erästä voi vielä selvitä, mutta toisesta ei varmastikaan voi. Koska jos se uusii, niin se on entistä vahvempi ja ilkeämpi, voitontahtoisempi.

Ja sitten äiti jää yksin.

Isäpuoleni on ollut järkähtämättömän olemassa jo niin kauan, että en osaa edes kuvitella maailmaa ilman häntä. Hän on sellaista läsnäolevaa ihmistyyppiä, jonka seuraan muut tulevat, ja hän on jollakin määrittelemättömällä tavalla koonnut yhteen meidän erimuotoisista, kukin omalla tavallaan vaurioituneista paloista muodostetun uusioperheemme. (Miksikäs ei, muurari kun on.) Enkä osaa ollenkaan kuvitella tyhjiötä joka hänen jälkeensä voisi jäädä, sillä pelkkää tyhjyyttä on niin vaikeata kuvitella.

Paitsi yhdellä tavalla. Tyhjyys näyttää julmimmat kasvonsa niissä jotka jäävät jäljelle. Äiti. Minä en voi kestää sitä pelkoa, jota tunnen ajatellessani että äiti jää yksin. Koska minä en voi koskaan paikata sitä tosiasiaa, että äiti jäisi jotenkin lopullisen, hirvittävän yksin.

Äiti on nimittäin aina ollut olemassa ilman minua. Äiti ei ole koskaan ollut minua varten, vaan minä olen aina ollut, kasvanut ja elänyt siinä sivussa. Kuin harmiton luonnonkasvi, joka nyt vaan sattui kasvamaan ja jota ei kitketty pois, mutta joka ei toisaalta myöskään tarvitse sen kummempaa huomiota. Olen koko ikäni pyydellyt anteeksi sitä että olen. Olenhan tiellä, sillä äidillä on jokin aivan muu tehtävä ja tarkoitus. Ja koska näin on, ei minun olemassaolollani olisi minkäänlaista merkitystä tilanteessa, jossa haluaisin olla enemmän. Minä en koskaan auta äitiä, ja suren sitä aivan hirvittävästi, suren sitä etten voi.

Äiti puhuisit mulle. Äiti kyllä mä jaksan kuunnella, ei se kuormita mua, puhuthan sitten heti jos sulla ikinä tulee sellainen olo. Äiti pärjäättekö te nyt kun on tämä pitkä sairaslomakin, mä voin kyllä auttaa, en halua että teiltä puuttuu mitään. Äiti haluatko että me tullaan auttamaan siinä tai tässä tai tuossa, kyllä meillä on aikaa olla avuksi. Mutta ei, äiti pärjää aina. Kumpaa minä oikeastaan pelkään enemmän: sitä, että äiti jää yksin, vai sitä, että äiti ei sittenkään tarvitsisi minua, ei koskaan?

Iltasella tulee tekstiviesti: Ei siel maksassa ollukkaan mitään, aiemmassa kuvassa oli vaan joku varjo.

Vain harva jaksaa suojella haurasta ja oikukasta luonnonkasvia kaikelta siltä tuulelta ja tuiskulta mitä maailman taivailta sattuu tulemaan. Sellainen rakkaus on usein näkymätöntä, mutta epäilemättä suurinta mahdollista.

Not guilty

Aurinkoinen sunnuntaipäivä vailla minkäänlaista stressiä lähteä ulos reippailemaan (hyi kuinka kamala sana) tai käyttää valoisaa päivää siivoukseen (hyi kuinka reipasta). Kauden viimeisten kisojen jälkeinen henkis-fyysis-sosiaalinen väsymys oikeuttaa makaamaan kotona tietokoneen ääressä. Hyvä niin, sillä viikot unelma-ammatin ääressä ovat pitkiä, ja flunssanjälkeinen kaaos osoitti, että minua ihan oikeasti tarvitaan.

Taas on syksy, päivittäin yhä enemmän läsnä pimeä ja puskahiipparit, sienet ja muut.

On mietitty lottovoiton todennäköisyyttä, äidin ja isän dna:n yhteensopivuutta. Etsitty jalanjälkiä menneen talven lumista. Muistelen surullisena niitä lukemattomia puheluita, aina äidille: "Joitko sä raskausaikana? Siis mä en syytä sua mistään, mä haluan vain tietää!" "Äiti söitkö sä raskausaikana paljon lakritsaa?" Täytyyhän tähän nyt joku syy olla! Psykoterapiassa vietetyt tunnit olivat täynnä hataraa menneisyyden kampaamista, en muista tarpeeksi mutta kaivettava on. Lähes kymmenen vuotta myöhemmin kallis psykiatri ja samat mantrat. Kuka sanoi ja teki mitä, miksi rakastettiin miksi ei, miksi et seurustele miesten kanssa, isät ja isoisät, enot sedät veljet, ystävät ja sukulaiset. Syy syy, kenen syy?

Nyt on käynyt näin ja ihmishenkiäkin menetettiin, kenen poliitikon pitäisi erota? On suorastaan kansallinen velvollisuus etsiä syyllisiä, vaikka sitten pimeästä Afrikasta avaimenperä-Maglitella soikoillen. Olen päättänyt lakata ymmärtämästä tätä ajattelutapaa. Minun tällaisuuteni ei ole kenenkään syy, eikä menneisyydestäni löydy yleisavainta mikä tekisi minusta toisen. Joten jätän raivokkaan kaivamisen sikseen ja yllätyn, kun pääsen taas vähän lähemmäksi itseäni, kuin osoituksena hauraasta luottamuksesta. Mieli korjaa hiljakseen omia puutteitaan ja vaurioitaan, kunhan minä olen läsnä.

Olohuoneen ikkunasta paistaa aurinko, ja kirkas valo paljastaa kaikenlaista. Löydän sohvalta pienenpienen poskihampaan, jonka omistaja on ilmeisesti sylkäissyt tarpeettomana suustaan. Ihmettä suurta, luojani työtä.

No Search Engine Optimization Needed!

Vaikka tämä on jo toinen ruoka-aiheinen teksti blogin lyhyen historian aikana, niin Hernenokka ei edelleenkään ole ruokabloggari. Tämän postauksen perustelu on se, että koska en jaksa enää kertaakaan etsiä ihanan korianterikastikkeen reseptiä flash-pohjaiselta sivulta (joka ei siis löydy googlella), niin tallennan sen omaan hernenokkaisaan sapuskakansiooni.

Kas näin:

KORIANTERIKASTIKE

1 ruukku tuoretta korianteria

1 tl vihreää currytahnaa

1 valkosipulinkynsi puristettuna

1/2 limen mehu

1/2 dl ruokaöljyä

1/2 tl suolaa

Soseuta kaikki ainekset sileäksi kastikkeeksi.

Niin helppoa, niin yksinkertaista, niin hyvää! Verraton soosi kera falafelien (jotka teen ei-flash-pohjaisesta ulkomuistista, joten ohjetta ei tarvitse merkitä muistiin) tai ihanminkävaan riisin kanssa nautittavan tai intialaisvaikutteisen tai muun särpimen. Currytahnaa voi laittaa vähän enemmän kuin ohjeessa määrätään, varsinkin jos sattuu pitämään currytahnasta.

Napit vastakkain

Hernenokka on tukossa, sillä nokankoputtaja potee flunssan ja astman yhteisymmärryksessä aiheuttamaa error-tilaa.

Aika venyy ja velloo, ulkona on koko ajan hämärää koska sataa, ja aamusta iltaan vain väsyttää. Hoipertelen toimistolle pipo syvällä päässä ja uteliaana rimpuileva pieni nelijalkainen kainalossani, suunnittelen tiimin kanssa radiospottia puoli tuntia ja hoipertelen takaisin kotiin. Maailma on jollakin kummallisella tavalla menettänyt reunansa, tarkennuskohtansa, merkityksensä.

Olen taas napit vastakkain *) tämän saman ikuisuusongelman kanssa: en voi sietää lepotilaa, saati paikallaanoloa. Fyysinen väsymys ja kuumeisen tahmea pää ovat aivan sietämätön yhdistelmä, koska en pysty hössöttämään enkä ajattelemaan. Puran epätoivoani I:lle, joka on sitä mieltä, ettei minun kuulukaan saada mitään aikaan. Siis miten niin ei tarvitse?!? (Pesen pyykkiä sekä tyhjennän ja täytän tiskikonetta; jos silmissä mustenee, oikaisen hetkeksi sänkyyn.) Koetan saada otetta lepovastaisuuteni taustoista.

*) Napit vastakkain, ai minä vai? Jos päivän ohjelmaan kuuluu C:tä, Medikinetiä, Duactia, Buranaa, lystikkäännimistä parasetamolia nimeltä Paramax Rap, rautavalmistetta ja melatoniinia, voi ihan rauhassa sanoa olevansa napit vastakkain. Monivitamiinit pääsivät juuri loppumaan, siksi ne puuttuvat listasta. Yököttää tämä pilleritaivas.

Filosofisten ajatelmieni listassa on aina ollut melko korkealla sijalla sellainen viisas lasautus, että ihminen ei lepää kun se makaa. Olen läpi lapsuuteni ollut työhullun isäpuoleni saarnojen syövyttämä. Siis nimenomaan työhullun; perheessämme ei arvostettu rahaa, vaan tärkeää oli itse työ, se että sitä tehtiin mahdollisimman paljon, pitkään ja hartaasti. Perheessämme se, että nelitoistavuotias menee kesätöihin, oli itsestäänselvyys, ja suvun miesten kerrottiin ylpeänä kaatuvan lapio kädessä. Työn vieroksuminen oli aivan hirveä häpeä, pahempi kuin mikään muu, jopa pahempi kuin lasiin sylkeminen. Se, etten ole viime vuosina välittänyt käyttää alkoholia, on perheessämme suoranainen tabu. – Kun tarkemmin ajattelee, niin myös dokaaminen käy työstä. Jos tekee töitä kuin pieni eläin ynnä ryyppää vähäisen vapaa-aikansa, niin missä välissä ennättää levätä? Ei missään, sillä liskojen armoilla tärisemistä tuskin laskettaneen levoksi. Eli jos maataan, niin lepoa se ei ainakaan ole.

Sairastamiseen suhtauduttiin yhtä halveksien kuin mahdolliseen haluttomuuteen tehdä töitä. Lapsena sairastaessani sain yleensä kuulla olevani tekokipiä, ja koulusta pois jääminen oli suorastaan hävytöntä. Nelitoistavuotiaana sairastuin oikeasti; podettuani korkeaa kuumetta monta päivää pyysin kyytiä terveyskeskukseen, sillä arvelin että ellei kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuume hellitä särkylääkkeillä edes hetkeksi, voi tilanne vaatia lääkäriä. Lääkäri totesi, että jos olisin tullut yhtään myöhemmin, olisin todennäköisesti tullut turhaan. Minulla oli pitkälle edennyt keuhkokuume, mitä vanhempani eivät olleet noteeranneet, koska me emme kuuluneet Niihin Jotka Sairastavat. Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin tuli syöpä, mutta miestä ei tunnetusti viedä kuin pässiä narussa, ainakaan niin kauan kun voi tehdä pimeitä töitä.

Tavat ja asenteet opitaan aikaisin, ja ilmeisesti juuri siksi minä en osaa levätä, en edes sairaana. Hyperaktiivisuus hyppyyttää isäntäänsä miten sattuu, himmausnappula puuttuu eikä vauhti hiljene kun väsymys iskee. Ärsytys takertuu mieleen kuin hyvinjäystetty purukumi hupparintaskuun. Mitä vielä, pyykkiä, astioita, järjestä, selvitä, sitäjatätä kun kerran olet kotona.

Kotona, täällä kotona. Niin paljon olisi ollut kuormassa sellaista mitä ei olisi tarvinnut enää tähän kotiin tuoda.

Kahden vuoden jälkeen

Istun keittiönpöydän ääressä nokka tuhisten ja kuvittelen olevani ahkerasti työn touhussa. Kotitoimiston rauha on niin kovin erilaista kuin työpaikalla; hiljaisuuden katkaisevat vain suippokuonoisten seuralaisteni satunnaiset sähläilyt, joita en yritäkään sulkea kulloisenkin tekstiavaruuteni ulkopuolelle. Aamuriehut on riehuttu, ainoastaan omiaan vinkuva uninen pikkuinen tuottaa ääntä.

Vajoilen kuitenkin jatkuvasti omiin ajatuksiini. Tuijottelen ulos ikkunasta, katselen taivasta ja ihastelen aurinkoisen syyspäivän valoa. Pihlaja näyttää suorastaan ylikuormittueelta marjalastinsa alla.

Ensitapaamisestamme I:n kanssa on kulunut kaksi vuotta, lähes päivälleen. Muistan edelleen kuinka marssin päättäväisenä (mutta sisäisesti täynnä kauhua) parkkipaikan laidalta kävelytietä pitkin kohti oikeaa ovea, kohti kotia jota en silloin vielä tiennyt tarvitsevani. Tämä valo, nämä tuoksut, pihlaja ja kuusi, vihreä keittiö ja hämmennys joka seurasi tunnetta jota en ollut tuntenut koskaan aikaisemmin. Luonto ja ympäristö palauttavat pintaan koko joukon tunteita, tällä kertaa ne ovat hyviä, mutta onko siitä päivästä jo niin kauan?

Sanon usein, lähes viikoittain, nämä samat sanat: Miksei me voitu tavata aikaisemmin? Kun mä olen vasta sunt löynnyt!

Elämäni vuosista on joka päivä vähän suurempi prosentti hyvää, kaunista. Vastoinkäymisetkin tuntuvat enää pelkästään elämältä.

14 oikein?

Lauri Malkavaara ja Sami Valtere kirjoittavat HS:n Kuukausiliitteen syyskuun numerossa syntymisen todennäköisyydestä. On lottovoitto syntyä Suomeen, niinhän sitä sanotaan, mutta juuri minun syntymiseni todennäköisyys on yhden suhde 2250 biljoonaan. Laskettuna vain ja ainoastaan niillä spekseillä, että juuri se minun äitini munasolu ja juuri se minun isäni siittiösolu kohtasivat suotuisasti saaden aikaan juuri tämän (minut). Siis aivan helvetillinen lottovoitto, tai oikeammin sanoen kaksi lottovoittoa, peräkkäin.

Tälläkö sitä sitten pitäisi itseään lohduttaa? Oman olemassaolonsa alkuräjähdykseen ei havaintojeni mukaan ole mahdollista vaikuttaa, saati että voisi jotenkin ansaita oman lähtöruutunsa. Ja minä kun en usko kohtaloon, mitä?

Entä jos deoksiribonukleiinihapposekvenssejä olisi saatavilla kioskilla, kuin vanhaan hyvään aikaan, kuin markalla merkkareita? "No mä otan viisi noita ja kymmenen noita... ja sit vielä yhden tuollaisen... ei kun siinä onkin samassa toi kiharatukkaisuus... ei mä otankin kaksi noita, ja sit vielä, ööö, sellasen sopivan pätkän numeroa 27, oisko se sitte siinä?"

Niin, missä näistä huolella valituista kauhallisista sujahti joukkoon se adhd?

Viikonloppuleirillä

Nokankoputtaja on lepuuttanut ajatustensa siipisiä taas kovin pitkään. Liian pitkään; mielen purkamisen rutiini katoaa, kynnys kirjoittaa kasvaa, aikaansaamattomuus harmittaa ja paikoilleen jämähtämisen kierre nuoleskelee ahneena huuliaan.

Mutta sunnuntai-iltana jostakin kaukaa kuuluu vaimea kopina. Hähää!

Yksi syy hiljaisuuteen ovat pitkät työpäivät, joiden jälkeen ajatukset ja aivokemiat ovat aivan totaalisen solmussa. Tukkoisesta mielestä ei tunnu löytyvän yhtään reittiä ulos, ei edes pienenpientä räppänää, ja turhautuneena etsin helpotusta aivan muista puuhista kuin blogin äärestä. Nyt asiaan on kuitenkin tulossa muutos: adhd:hen erikoistunut neurologi kirjoitti C:n rinnalle lyhytvaikutteista Medikinetiä, ja jo kolmen päivän testailun jälkeen tuntuu siltä, että elämä saattaa sittenkin olla mielekästä myös iltaisin. (Hämmentävää.) Olen ollut onneton epätarkoista ja kaoottisista illoista jo pidemmän aikaa, sillä haluaisin jaksaa tehdä kaikenlaista mukavaa I:n ja koirien kanssa enkä vain rämpiä ylivoimaisesta arkiurakasta toiseen, kimpoilla karmean iltariehun harjalla ja lopulta romahtaa lähimpään nurkkaan parkumaan.

Ystäväpariskunta ynnä lystikäs, väkkäränä pyörivä paimenkoiran pentu ilahduttivat meitä vierailullaan koko viikonlopun. Retkue poistui juuri hälinän ja touhun saattelemana, jäljelle jäivät väsynyt kotijoukko, vierailua varten tyhjäksi siivottu olohuone ja hiljaisuus. Vaikka useamman päivän mittaiset vierailut ovat intensiivisiä ja jossakin määrin uuvuttavia, olen akuutin väsymyksen läpi sanomattoman onnellinen ja aivan mahtavan tuulettunut. Olemme nimittäin taas kerran viettäneet aivan erityistä laatuaikaa.

Ystäväpariskunnan toinen osapuoli on laillani adhd, ja käymme yhteisiä vapaapäiviä viettäessämme läpi yhtä sun toista. Ihan vaan rennosti siinä sivussa, vailla paineita yrittää päästä johonkin, tai edes puhua jos nyt ei satu huvittamaan. Ystävä on minulle joka tapauksessa korvaamaton vertaistuki ja peili, josta heijastuu hetkittäin kuin minä itse. Yritämme sopia kahvinkeitosta koirien äänekkään leikkimisen ja muun hässäkän yli, ja ystävälläni on kasvoillaan pinnistelevä ilme hänen yrittäessään keskittää ajatuksensa siihen mitä minä sanon. Tuijotan häntä ja repeän nauramaan: tiedän, että naamani on juuri nyt vääntynyt tarkalleen samanlaiseen ruttuun, vaikken ole koskaan nähnyt ilmettä omilla kasvoillani. Me jaamme pieniä arjen palasia, vaikka onkin viikonloppu, ja se tuntuu huojentavalta. Tämä on kuin yksityinen vertaistukileiri, jolla ei tarvitse peitellä itkuromahduksia, lääkkeiden napsimisia eikä raiteiltaan suistuvia ajatusketjuja. Hihitämme hysteerisesti. Maailma saa nyt luvan pyöriä meidän päin persettä olevien aivokemioidemme ehdoilla; tämä viikonloppu tekee meistä normaaleja koska emme ole yksin.

Tästä on hyvä palata nenttien oravanpyörään, joka sekin on ollut viime aikoina ihan hyvä paikka koska a) asumme jälleen kotona, ja 2) työni on päivä päivältä enemmän sitä mistä olen aina haaveillut.