Ei loksahtele

Arvatkaa, mikä on yksi ärsyttävimmistä tarkkaavaisuushäiriöön liittyvistä hankaluuksista? Se, että ajatus lähtee harhailemaan tylsässä palaverissa? Eeeei. Entäpä se, että virallisten lomakkeiden ja lätinöiden kanssa puljaaminen on hankalaa? Ei sekään.

Vaan se, että keskittymiskyky ei riitä sen paremmin kivoihinkaan asioihin. Kuten esimerkiksi, no, sanotaan vaikka isoon, ihanaan palapeliin. Koska sellainen on vallannut keittiön pöydän, ja koska minä olen mikä olen, niin käymme vähintään kerran päivässä läpi seuraavanlaiset kuviot.

Ryhdymme touhuissamme kasaamaan mainittua palapelijättiläistä. Kaikki sujuu mukavasti, kunnes minä alan viimeistään vartin kuluttua kiemurrella ja tuhista tuskissani: I ehtii rakentaa paljon enemmän, sillä hän ei ole lainkaan tuskastunut. Tuskailen siis lähestyvää herpaantumistani jo etukäteen, sekä samalla yleistä hitauttani. Enkä voi lopettaa tältä erää ennen kuin I lopettaa, sillä muuten hän ehtii tehdä suurimman osan palapelistä, enkä minä puolestani ehdi tehdä yhtään mitään, en asetella paikoilleen enää ainuttakaan palaa. Koska olen hidas. Hidas. HIDAS.

Tuskailen ja tuhisen. Kiemurtelen. Valitan. Jos en sillä kertaa saa vaikeiluani kuriin, niin lopetamme molemmat. Jos taas onnistun rauhoittumaan, niin rakentaminen voi jatkua kaikessa rauhassa ehkä jopa toisen vartin. Kunnes tuskastun taas. (Hidas. Hidas. Hidas.)

Aivan naurettavaa.

I on sitä mieltä, etten ole hidas, ja vaikka olisinkin, niin mitä väliä sillä muka on? Projekti on kuitenkin yhteinen. Hyvähän sen on sanoa, kun jaksaa keskittyä, suorastaan liimautua, vaikka miten tylsään asiaan vaikka kuinka kauan. Ja minä olen ihan oikeasti hitaampi, joskin osittain siksi, että jokaisesta palasta täytyy innostua ainakin jossakin määrin: hei kato täähän onkin tän pipo, tai siis sen tupsu!!

Vaan jos tuntee itsensä hitaaksi, niin ei halua kuulla, että no ethän sä ole yhtään hidas. Kun minä olen. Ja jos keskittymisakku on tyhjä, niin ei halua kuulla, että eihän sun ole pakko rakentaa, mee tekemään jotain muuta. Kun minä perkele nimenomaan HALUAN rakentaa, enkä olla tällainen vajakki joka ei vaan enää jaksa.

Räkäisää nokankoputusta

Olen flunssainen ja uuvuksissa. Eläinpäivän kohokohta, lenkki kylmänkosteassa sadesäässä, ei tainnutkaan pelotella orastavaa vilustumista tiehensä. Ja nyt on vaan pakko sairastaa, koska on mukamas joku vitun loma.

Aamulla jaksoin sinnitellä tikkana parin tunnin asiakastapaamisen, mutta kotiin palattuani vajosin surkeaan potemishorrokseen... jonka katkaisi I:n huomio siitä, että juuri tänään olisi mitä sopivin päivä lähteä hoitamaan hänen tuoreen vaimonsa passi- ja ajokorttihakemukset. Kyseiset asiakirjat on nyt vaan suitettava uusia uuden sukunimeni takia, ja koska poliisilaitos on auki ihan naurettaviin aikoihin, niin arkivapaa on käytännössä ainoa aika, jolloin lupa-anomusreissulle voi lähteä. Sitäpaitsi, nyt olemme molemmat vapaalla arkipäivänä, kerrankin. Jos olisin reipas ihminen, niin hoitaisin asian omin päin jonakin kauniina aamuna ennen töihin menoa, mutta jostain kumman syystä vierailen virastoissa mieluummin I:n kanssa. (Tänään se taas nähtiin, se syy: en olisi osannut täyttää ajokorttihakemuslomaketta ilman apua.)

Niinpä päädyn niiskuttamaan poliisilaitoksen kanslian odotustilaan. Saan vuoronumeron 778. Taulussa seisoo numero 713. Eikä tämä minun numerosarjani ole edes ainoa; rinnalla pyörii myös jokin satasesta ylöspäin kiipeävä jonotussysteemi joillekin toisille onnettomille. Olen liian väsynyt tai liian hälyisässä ympäristössä voidakseni lukea, joten minä vaan istun. Ja mikä parasta, kanslian ovi kolisee raivostuttavasti. Ehdin kuulla paukahduksen aika helvetin monta kertaa sen kahden ja puolen tunnin aikana, jonka vietän epämukavassa tuolissa, kipeänä, väsyksissä, systeemiä synkästi vihaten.

Ja tämä kaikki vain uuden nimeni takia.

Me ei erota koskaan.

Mahtava eläinpäivä

Raidallinen kävi fysioterapiassa, eikä sen selkä olekaan mennyt huonompaan päin. Stressi ja huoli ovat kaihertaneet mieltäni ilmeisesti melko tavalla, sillä fyssarin jälkeen huomaan hyppeleväni iloisena ja huojentuneena eteenpäin. Saimme kotitehtäväksi joukon uusia jumppaliikkeitä ja venytyksiä.

Samalla reissulla asioimme kaikkiaan kolmessa eläinkaupassa, joten raakaliha-, nappula- ja namipalavarastot ovat nyt tupaten täynnä.

Jaaaaa mahtavan eläinpäivän kruunaa tietenkin mahtava eläinrälläys. Illemmalla saamme mieleisiä vieraita, nimittäin lauman isoja ja pieniä pitkäneniä kera omistajansa. (Poistunkin tästä siivoamaan turhia tavaroita lattioilta.)

Pientä hytinää

Lomaa viettävä pariskunta makailee leppoisasti vierekkäin olohuoneen pehmeällä matolla kuin Espanjan rantahiekassa, kumpainenkin oman kannettavansa ääressä, teekuppi käden ulottuvilla. Tunnelma on auvoisan unelias.

Kunnes I eksyy tutun whippet-kasvattajan sivuille.

Eräälle tietylle koiralle, jonka edesottamuksia ja kilpailu-uraa olemme seurailleet sen pentuajoista lähtien, on suunnitteilla pentuja ensi talveksi. Sille, josta olen jo pitkään ajatellut, että juuri tämän yksilön jälkeläisen voisin mielelläni ottaa laumani jatkoksi.

Selaan kuumeisesti sukutauluja ja arkistoja, tutkin taustoja ja tuloksia, kunnes kiusaus kasvaa liian suureksi. Käännän ensimmäisen kortin ja soitan muutaman puhelun.

Voi apua.

Lumikenttien sankarit

Uuden työpaikan ovet aukeavat vasta viikon päästä maanantaina, joten vuoden ensimmäinen viikko pitäisi malttaa viettää letkeästi lasaillen. Muaha joo niin varmaan. Tosin, teknisesti ottaen minä olen nyt työtön, joten ei kai minulla voi olla minkään valtakunnan velvollisuutta myöskään lomailla? Ajatuskin saa levottomuuden nakertamaan ihon alla vähän ilkeämmin.

(Työpaikka, niin, se on ties kuinka mones. Taitaa olla kuudes duuni vajaan neljän vuoden aikana. Ja työsuhteet ovat päättyneet minun aloitteestani, joka kerta. Tämä kirottu levottomuus väsyttää ja ärsyttää, mutta olen nähnyt ja oppinut vaikka mitä. En viitsi enää edes kysyä, että mitähän seuraavaksi.)

Onneksi tulevan sijoituspaikan myynti soittaa aamupäivällä. Pääsisitkö mitenkään hetkeksi remmiin jo torstaina, olisi tiedossa yhden uuden jutun briiffaus? Jos ei onnistu niin ei mitään, mutta jos millään mahtuisi kalenteriin...... koska tämä projekti alkaa heti maanantaina, olisit jo valmiiksi kärryillä.

Hahhahhaaaa! Että pääsenkö! Tuijotan ulos lumisateeseen ja hypin sisäisesti riemusta. Raapustan kellonajan ja asiakkaan osoitteen sanomalehden kulmaan ja loikin portaita yläkertaan kertoakseni käänteestä I:lle, joka myös lomailee tämän viikon, ja joka on vielä aivan unentokkurassa.

En malttaisi millään vain olla. Onneksi myös I on tämän viikon lomalla, joten käytän tilaisuuden hyväkseni ja maanittelen mukavuudenhaluisen puoliskoparkani kävelylenkille lumituiskuun. Mikä loistoidea! Kylmä ja mähmäinen, vaakasuoraan satava lumi tunkeutuu sisään takinkauluksesta ja kaulaliinan raoista, silmälasit peittyvät samaiseen tavaraan, ja koirat vihaavat jokikistä metriä. Niin vihaan minäkin, tavallaan, mutta kalloa kiristävä vanne pysyy taas hetken vähän löysemmällä.

Pitkä matka

Koti on maailman ihanin paikka.

Tähtitaivas terassin ikkunassa. Oma käsisaippua, joka ei kutita. Keskeneräinen 3000 palan palapeli. Iso lasi maitoa. Tuttu kaaos keittiössä. Hiljaisuus ja sauna.

Vielä yhdet itkut olkkarin sohvalla.

Iltakävely koirien kanssa. Pitkät kuonot nuuskivat maata, kuin olisivat iloisia tutuista tuoksuista.

Mukillinen iltateetä ja oma sänky, joka on juuri sopiva.

Kuinka minulle onkaan siunaantunut näin paljon aarteita.

Selviytyjä

Ajattelin, että mulla tuskin tulee vuoden vaihtumisesta sen kummempaa asiaa, kas kun uuden vuoden juhlintamenot eivät juuri viehätä ääniyliherkkää, alkoholia kaihtavaa ja viluista nokankoputtajaa. Ehkä korkeintaan katson, miltä luku 2012 näyttää kirjoitettuna. Sehän näyttää hyvältä, on ilmavampi ja harmonisempi kuin edeltäjänsä. Ja lukujen jaollisuudesta voisi lätistä vaikka miten pitkään.

Mutta toisin kävi. En unohda juuri tätä vuodenvaihdetta todennäköisesti koskaan. Olen viihtynyt I:n suvun juhlissa aiemminkin, mutta tällä kertaa tunsin kuuluvani sukuun ihan oikeasti. (Mikä jottei, naimisissahan tässä ollaan.) Kuuntelin kertomuksia I:n isoisän elämästä, seurustelin suvun kanssa kuin kuka tahansa koska hahmotan ainakin lähipiiristä jo suurimman osan, ja avustin illan isäntää massiivisessa keittiössä, jonka kylmiö oli kuin suoraan Hohdosta. Ynnä muuta, ynnä muuta.

Parasta oli kuitenkin vierailu I:n isovanhempien luona. (Kyllä, niiden samojen, joiden seurassa juhlimme edellisen illan ja yön.) Mummi kertoi suvustaan, omista juuristaan, ja lopulta lapsuudestaan sodasta muuttuneena miehenä palanneen isänsä mielivallan alla. Istuin nahkasohvalla ja kuuntelin vuolaasti parkuen mutta tarkkaan joka ainoan sanan ja äänenpainon. Kuulin nimittäin tarinan, jolle minä en löydä sanoja. Kuinka on mahdollista, että ihmisellä riittää niin käsittämättömät määrät uskoa, toivoa ja rakkautta? Kokonaiselle perheelle, puhumattakaan yhä uusista sukulaisista? Kaikesta kuulemastani huolimatta?

Mummi keittää meille kahvia. Keittiössä on kodikasta, turvallista. Hämärä kuiskii ikkunan takana, ja on aika halata lämpimästi vielä kerran. Edessä on pitkä kotimatka, sekä jälleen uusi vuosi, jota kohti suunnata.