Remonttia

Tästä lähdetään, saa nähdä mihin päädytään.

(Lähtötilanteesta on ainakin vaikea laittaa enää pahemmaksi.)

Märkien askelten laulu

Sunnuntai olla möllöttää, valuu hiljakseen eteenpäin. Tuskastuttaa. Päivään ei tule oikein minkäänlaista järjestystä; koko viikko on lennähdelty sinne tänne, ja nyt olisi aikaa huilata. Listassa viimeisimpänä on piiiitkä kisalauantai. Työntekijänä tosin, mutta pikkukoira se pinkaisi testikoirana aivan loistavan vedon, ja nyt voi ehkä puhua jo ajastakin.

Mutta sunnuntai. Ulkona sataa. Kaivelen kaapista ikuisuusprojektin, etsin sopivat neulat ja langat, nostan ompelukoneen keittiön pöydälle. Sakset naksivat, mutta arvoitus ei aukea. Ärsyynnyn I:hin, joka pitää lakkaamatta jonkinlaista ääntä, mitä milloinkin. Purra natustaa kynsiään, ellei muuta keksi. Muutama muukin asia ärsyttää, ja ne muutamat pyörivät päässä kuin pesukoneessa. Ympäri, ympäri, jänkyti, jänkyti.

Ja sade senkun jatkuu.

Käyn vaihtamassa trikoot jalkaan ja kutsun pikkukoiran eteiseen. Se tassuttaa paikalle pöllähtäneen oloisena, käy poimimassa matkalla keittiön lattialta porkkananpalan. Ei huvita, ei. Jos ihan pieni lenkki, maanittelen, keveintä hölkkää, palauttelua vain?

Sovittelen jo Knöölsbergille valjaita, kun raidallinen kiilaa väliin. Sekö muka haluaa ulos, vaikka sataa? Minun kermaperseeni? Päätän ottaa riskin. Virittelen villin vapaaehtoisen valjaisiin ja kipitän ulos ovesta, ennen kuin kumpikaan meistä ehtii tulla toisiin aatoksiin.

Hölköttelemme pitkin tuttuja polkuja, spurttaamme kohti lokkiparvea, väistelemme lätäköitä litsahtelevin loikin. Raidallinen kulkee maltilla, vaivatta. Sen askel painaa vähemmän kuin suklaakakkua tankanneen emännän.

Toivo uudesta alusta puskee läpi pilvien ja sateen.

Täältä pesee!

Vastaanpas vihdoin Janen heittämään kysymyshaasteeseen. Omia kysymyksiä ja niiden mahdollisia osoitteita mun täytyy vielä mietiskellä, mutta vastauspuolta nyt siis ensin.

1. Kauanko olet pitänyt blogia/blogeja?
Tämän ainoan julkisesti oman olen aloittanut näköjään huhtikuussa 2010. Koirien blogissa olen mukana toisena kirjoittajana, se on aloitettu raidallisen tultua taloon vuonna 2008.

2. Onko blogillasi jokin tietty teema, johon pyrit kirjoituksesi liittämään?
Siinä mielessä kyllä, että aloitin blogin adhd:hen liittyvien fiilisten purkamisen helpottamiseksi. Juttu on sittemmin luisunut yleismaailmallisempaan suuntaan, ja punainen lanka on hiutunut jokseenkin näkymättömiin. Niin kuin tällaisille projekteille tapaa käydä, ehkä, ellei niiden kesto ole jotenkin rajallinen. Voi olla, että tämä blogi olisi oikeasti aika nostaa hyllylle. Olen sitä kerran yrittänytkin, mutta tapa ajoi takaisin näppiksen ääreen.

3. Mitä mielestäsi on arjen turvallisuus?
Vaikea kysymys. Ei varmaan ainakaan mitään, minkä voisi määritellä parilla lauseella :D Tähän tulee tietysti kiusaus vastata vain omasta näkökulmasta, ja siitähän se on hyvin pitkälti tutut ja turvalliset ihmiset ja rutiinit. Maailman kannalta... ihmisoikeuksien pitäisi arjen turvaamiseksi toteutua jokseenkin näin. Tuolla loppupäässä lennetään jo aika korkealla; soisin, että kiduttaminen ja tappaminen saataisiin loppumaan ennen kuin vaaditaan tasavertaista mahdollisuutta nauttia taiteista, mutta ymmärrän kyllä pointin.

4. Millainen on suhteesi luontoon?
Huolestunut. (Vaikea kysymys tämäkin.) Yhdelläkään lentomatkustamista harjoittavalla, yksityisautoilevalla tai fyysisiä tuotteita huvin vuoksi ostavalla, siis noin esimerkiksi, ei mun mielestä ole varaa edes puhua mistään luontosuhteesta. Omilla valinnoilla on toki merkitystä, mutta onko se merkitys enemmän omatunnon kuin maailman pelastamisen kysymys? Vaikken matkusta lentäen, niin yksityisautoilen aika paljon, koirat ovat luontoa kuormittava harrastus, ja niin edelleen. Ihmiset eivät ole yhtä luonnon kanssa (voi oksennus!), vaan tuhoavat sen.

Minäminä-vastaus tähän olisi jotakin sellaista, että koska olen merenrannalla ja metsissä kasvanut, en oikeastaan edes kaipaa ympärilleni muuta kuin sitä luontoa. Mutta ammatinvalinta, sentään jokseenkin luontoystävällinen sellainen, pitää minut ainakin toistaiseksi kaupungin kupeessa kiinni. Jonkinlaiseen kompromissiin on onneksi päästy.

5. Mitkä ovat erityiset kiinnostuksen kohteesi?
Apua! Jos mä luettelen kaikki erityiset kiinnostuksen kohteeni, niin listahan täyttää perkele koko internetin. Aiheet tietenkin vaihtelevat päivittäin, viikottain ja tuulensuunnan mukaan.

Pitkäaikaisista projekteista mainittakoon ainakin koirat ja harrastaminen niiden kanssa. Elukat ja harrastus ovat iso osa päivittäistä elämää, ja toisaalta pyrin opiskelemaan aiheesta jatkuvasti lisää, niin ehkä se on kiinnostuksen kohde. Onko se erityinen? Ei varmaankaan. Mun työ on jo vähän erityisempi, kun tämän alan osaajia on Suomessa ihan kourallinen, mutta juuri siksi en puhu siitä kovin tarkkaan tässä blogissa. Siinä ne kaksi asiaa, jotka täyttää mun elämän noin 23/7.

Akuutteja innostuksia ovat puutarhapuuhat, oman koirarodun historia ja astrofysiikka (tänään, tässä ja nyt).

6. Onko sinulla joitain tavanomaisesta poikkeavia erikoistaitoja?
En tiedä lasketaanko tätä erityistaidoksi, mutta olen kohtuullisen ansioitunut Tetriksen pelaamisessa, mistä syystä olen aika haka sijoittamaan tavarat ja ruoat kaappeihin siten, että tila tulee käytetyksi mahdollisimman tarkkaan. Mulla on ihan fakiiri muisti, erityisesti numeroiden suhteen, mutta muutenkin. Jos jollakulla on joku tavara hukassa, niin mä muistan, jos olen nähnyt sen. Vaikka sitten kaverin giganttisen kesähuvilan vähiten käytetyn huoneen sohvan alla.

7. Mitä mielestäsi on hetkessä eläminen?
Jengi käyttää ihan liikaa aikaa kaikenmaailman asioista huolehtimiseen ja hössöttämiseen ja valittamiseen. Joo, paasasin luonnon tuhoamisesta kohdassa neljä, mutta kun siitäkään ei ole pakko hätäillä ihan joka hetki. Hetkessä eläminen on sitä että on vaan, tekee sitä mitä nyt sattuu tekemäänkään, ilman sellasta entäskunmutkunjosvaikka-tuskailua. Minä olen tässä huono, mutta elämään luottamista ja positiiviseen tai edes neutraaliin keskittymistä voi onneksi harjoitella. Ihan vakavissaan jopa. Onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä? Aivan sama. Onko kaikki ennalta määrättyä vai random-tapahtumien ketju? Aivan sama sekin, noin nykyhetken kannalta. Nyt on nyt on nyt.

Yritän varmaan sanoa, että hetkestä on syytä ottaa kaikki irti, koska sellaista ei vaan tule toista. Ja jos keskittyy murehtimaan menneitä, etsimään hetkestä huonoa tai pelkäämään tulevaa, se oleellinen voipi hyvinkin sujahtaa ohi.

8. Viime vuosi oli eurooppalainen vapaaehtoistyön vuosi. Teetkö itse jotain vapaaehtoistyötä tai onko jokin aihe, jonka piirissä haluasit sitä tehdä?
Koiraharrastukseen liittyvät hommat tehdään pääosin vapaaehtoisvoimin, ja olen niissä aika aktiivisesti mukana. Treenit, kisat ja muut tapahtumat eivät muuten vaan tapahtuisi. Se on sellainen isompi juttu. Pienempiä, kertaluontoisia hommia tehdään, jos (ja kun) niitä tulee vastaan. Aika usein mun ammattiin liittyvää, mutta on niitä muitakin, onneksi.

9. Mitä suomalaisuus sinulle merkitsee?
Ristiriitoja. Olen aika kaukana suvaitsevaisesta, saati maailmankansalaisesta, mun identiteetti on vahvasti suomalainen. Suomen kieli on mulle ihan hirveän rakas, se on suurin yksittäinen syy, miksi ulkomaille muuttaminen tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta. Mä kyllä myös häpeän tosi raskaasti niitä valintoja, joita me suomalaiset yhteisen hyvän nimissä teemme; tähän liittyvää settiä tuli vuodatettua muutama viikko sitten.

10. Mitkä ovat parhaat asiat eri vuodenajoissa?
Aloitan kesästä, koska se on nyt. Kesä on mahtava! Illat on pitkiä, tuntuu siltä, että on kaikki maailman aika tehdä ihan mitä vaan. Lämpö ei ehkä ole mun ykkösjuttu, mutta bikinit, shortsit ja kesämekot on virkistävää vaihtelua muiden-vuodenaikojen-pukeutumiselle. Kesällä juodaan jääkahvia ja syödään grilliherkkuja ja irtokäsijäätelöä ja tavataan ystäviä. Koiraharrastus on aktiivisimmillaan kesäisin, sekin on mukavaa. Mökillä voi olla ympäri vuoden, mutta kesäisin se on parasta. Ja meidän pieni olohuoneenjatketerassi on kesäisin kovassa käytössä, I kuorsaa siellä paraikaa.

Syksy on kaunis, kaunis, kaunis. Rakastan alkusyksyn pimeitä, lempeitä iltoja ja öitä, ja tietenkin kaikkia niitä värejä. Jopa keltaista, jota en muuten juuri tue. Syksy on myös haikea, kun kesä menee nukkumaan, koirien kisakausi päättyy ja sensellaista, mutta se haikeus on jotenkin positiivista. Isot työprojektit alkaa usein syksyllä, ehkä sen takia syksyssä on erilaista energiaa. Loman jälkeen jaksaa tietysti puhista töiden ääressä ihan eri tavalla kuin sitä ennen.

Talvella on vain vähän valoa, mutta se mitä on, on ihan mieletöntä. Kirpeät auringonnousut, pakkasen hehku, mustista mustin tähtitaivas – täytyy olla pimeää, jotta näkee pohjoisen valon hienoimmatkin vivahteet. Ja lumi on tietenkin mahtavaa, kun pääsee hiihtämään ja nauramaan hepuloiville kuonolaisille. Joulu on ihana tekosyy katkaista pimeys ja aherrus ja hössöttää vähän sinne sun tänne.

Sitten on vielä kevät. Tämä on ehkä vaikein, koska keväisin vaivaa allergia, ja valo tuntuu lisääntyvän liian äkkiä. Tai se on kaksipiippuinen juttu; toisaalta ihanaa, toisaalta uuvuttavaa. Mutta ne hyvät puolet, kyllä niitäkin on! Kaikki uusi ja vihreä ilahduttaa, linnuilla on kamalasti asiaa, ja entäs kun koittaa se päivä kun talvitakissa tulee tuskallisen kuuma? Raidallinen nukkuu talviunta, mutta kun valoa on tarpeeksi, se mystisesti herää ja touhottaa kuin pahainen pentu. Ja rapa roiskuu <3

11. Onko sinulla jokin haave, sellainen, että halusit repäistä ja tehdä jotain itsellesi täysin vierasta?
En tunnista itsessäni tällaista haavetta, mutta se voi johtua siitä, että mulla on vahvanlainen taipumus ihan vaan rynnätä suin päin, oli se kohde sitten mitä tahansa, vierasta tai ei. Yleisesti ottaen ajattelen jotakuinkin niin, että ihminen noin keskimäärin tekee mitä se haluaa tehdä, ja jos jokin on tärkeää, niin se ei sitten enää tunnukaan vieraalta. Otetaan nyt vaikka se, kun tuolla edellä totesin, että ajatus ulkomaille muuttamisesta tuntuu aivan mahdottomalta. Entä jos I saisi ulkomailta niin hyvän työtarjouksen, ettei sitä vaan voisi hylätä, ja päättäisi muuttaa määrittelemättömäksi ajaksi pois Suomesta? Lähtisin tietysti mukaan, yrittäisin järjestää elämäni siten, että se olisi mahdollista, enkä siinä vaiheessa pitäisi tekoa repäisynä.

Tämmöistä irtosi tänään. Nyt on korkea aika mennä kutittelemaan kuorsaajaa.

Yötöntä yötä

Kesä ja loma. Rajattomasti valoa, hirveästi kaikkea kivaa ja jännää. Ylikierroksia ja univelkaa. Muutaman siiveniskun mittaisia iltoja, jotka sinkoavat vahingossa pitkälle yöhön.

Yhden näistä illoista vietämme kodikkaassa kesäolohuoneessamme mitä parhaassa seurassa. Katan pöytään uudet, turkoosit lautaset. Ilta kääntyy yöksi, mutta kukaan ei halua keskeyttää letkeää lojumista katsomalla kelloa. Lopulta saattelemme vieraat junalle ähkyinä syömisestä ja nauramisesta. Olemme ehkä saaneet uudet ystävät.

Toisena iltana istumme kaksin mökkisaunan kuistilla kuuntelemassa hiljaisuutta. Lämpö viipyy iholla pitkään, hyttyssavu kiemurtelee hämärässä. Järven pinnassa loiskahtaa kala. Aika katoaa ympäriltä, lipuu yhä kauemmas. Haluaisin tallentaa tämän, samaan aikaan lämpimän ja viileän.

Mökkireissulta palattuamme ruokin uupuneet koirat, ripustan pyyhkeet, kastelen kasvit. Terassin lattialle levitämme vihreät räsymatot. I kaivaa tavaroiden seasta rasiallisen omasta metsästä poimittuja mustikoita ja mansikoita. Jälleen yksi ilta sukeltaa yöhön.

Muistan arvuutella kuluvaa viikonpäivää yhä harvemmin. Iltaisin väsyttää ihan hirveästi, mutta mieli ei taivu nukkumaan. I lohduttaa minua toteamalla, että minulla on saman verran energiaa kuin muillakin, riemukas pyrähtelyni vaan kuluttaa akut nopeammin tyhjiin.

Pää piippaa tyhjää, pitää unen loitolla. Kaipaan hitaasti mutta varmasti käyvää kelloa, sen nukuttavaa rytmiä.

Hauras pää

Näen unta, jossa olen joutumaisillani aseellisen ryöstön uhriksi. Rakkaalle ystävälleni on käynyt ryöstössä huonosti: hän on kuollut. Minä elän vielä, puukkoa väistellen, tuntien sietämätöntä tuskaa ystävän menettämisestä. Ehdin herätä ennen osumaa, rikkonaisena ja ahdistuneena, mutta samalla täynnä huojennusta.

Päivän rutiinit muuttuvat taas kerran, kun toimisto muuttaa uuteen osoitteeseen. Pieni tiimimme karkaa muuttohärdellin alta hotelliin, mutta pistäydyn aamulla uusissa tiloissa hakemassa vähän tavaroita mukaani. Kaivelen muuttolaatikkoani, kun kynnen alla pistää. Vedän käden kiireesti pois. Peukalosta valuu verta.

Hotellissa on kaunista ja mukavaa. Päivä alkaa tietenkin aamupalalla. Poimin korista luomumunan, tilaan lattea. Laskemme leikkiä viiden hengen tietokonekerhostamme. Meistä kaikki ovat vähän omituisia, kukin omalla tavallaan, kodikkaasti. Ryhdymme töihin vatsat täynnä, koko joukko saman pöydän ääressä hälisten.

Lounas muistuu mieleen vasta iltapäivällä. Kipitämme kiireesti läheiseen kuppilaan. Olen ehtinyt mättää kasvislootaa napaani jo hyvän aikaa, kun viereiseen pöytään asettuu iäkäs pariskunta. Ehdin juuri ja juuri rekisteröidä liikkeen näkökentän reunamilla, kun jossakin oikean korvan yläpuolella räjähtää. Nostan vaistomaisesti käden ohimolle. Kipu tukkii kaiken ympärilläni. Kylmät ja kuumat aallot tulevat vuorotellen. Yritän olla tarkentamatta katsettani mihinkään, vetäytyä sisäänpäin, etten vain lisäisi kallossani vallitsevaa tuskallista sekasortoa. Ympärilleni kerääntyy joukko huolestuneita ihmisiä, mutta sysin kaikki ärtyisästi loitommalle: älkää koskeko, aivot halkeavat, menkää nyt saatana vähän kauemmas. Tuijotan edestakaisin keikkuvaa pöydän pintaa. Haluaisin juosta sateeseen ja parkua kurjaa oloani puhelimitse I:lle, mutta tajuan, ettei se kannata. Jään paikalleni odottamaan tilanteen tasaantumista. Hieman toinnuttuani saan kuulla, että viereisen pöydän herra oli ollut nostamassa itselleen tuolia, kun istuin oli yllättäen pudonnut suoraan päähäni.

Öinen ahdistus palaa takaisin. Vetäydyn loppupäiväksi omiin oloihini. Olo on kiikkerä, päätä särkee, ikkunoissa valuva sade lamaannuttaa. Minua kotiin kuljettavan bussin renkaat haukkaavat pariin kertaan reippaasti penkkaa. Sydän hakkaa. Olen ihan hirvittävän yksin.

Ja niin ohuissa langoissa kiinni.

Henkilökohtaista

Olen harrastanut lähiviikkoina eräänlaista tutkivaa journalismia. Ihan omaan laskuuni, ainakin toistaiseksi. Tutkimuksen aihe on yksi vaikeimmista, joita olen koskaan kirjoitustyötä varten pureskellut.

Vaikean aiheeni pähkinänkuorensisus on se käsittämätön tosiasia, että hyvinvointivaltiosta, jonka kansalainen minäkin olen, ei löydy resursseja heikoimmista huolehtimiseen. Suomen sairaimpia lapsia hoidetaan olosuhteissa, joissa yhtään kenenkään hengissä säilyminen olisi suoranainen ihme. Ja Suomen sairaimmat lapset ovat todella sairaita, usein tavalla, joka vaatii jopa vuosien sairaalahoitoa. Tilanahtauden vuoksi he ovat aivan liian suuren osan ajasta erossa vanhemmistaan – jos fyysiset vammat paranevatkin, niin henkiset eivät ehkä koskaan. Sitten on vielä se, että itse rakennus on romahtamispisteessä, ellei se mätäne ja hajoa taivaan tuuliin ennen romahtamistaan. (Samaa aihetta pyöritteli myös Mirja Pyykkö hamalla 80-luvulla, ja tilanne oli katastrofaalinen jo silloin. Mediakohu toi kyseiselle sairaalalle neljän miljoonan markan edestä lahjoituksia, Pyykkö sai porttikiellon sairaalaan.)

Aiheella ei aluksi ollut minulle henkilökohtaista merkitystä. Mutta matkan varrella siitä tuli sellainen. Jokainen tutkimustyötä varten lukemani fakta, joka ikinen kuultu kokemus, ne kaikki tuntikausien keskustelut vanhempien kanssa syvensivät paitsi tietoa, myös tuskaa.

Olen surullinen, ahdistunut ja ennen kaikkea vihainen. Miten tällainen asia voi olla retuperällä? Ja mihin helvettiin ne minunkin verorahani oikein menevät? Valtionyhtiöitä pyörittävien dirikoiden palkkioihin, poliittisperäisiin järjestöihin, parkkihalleihin, mukasairaiden hyysäämiseen? Minua ihan oikeasti hävettää myöntää, että olen suomalainen.

Ja miten naurettavan yhdentekeviä ovat ne asiat, joista minulla on tapana valittaa?

Kirjoitan, itken ja kirjoitan lisää, koska en muutakaan voi. Toivon, että edes pienen pieni osa tästä ajatustyöstä auttaa eteenpäin taistelussa, jota hyvinvointivaltiossa ei pitäisi edes käydä. Ellei auta, niin täytyy yrittää kovemmin.

Tämä projekti mietityttää vielä pitkään, enkä minä tule koskaan olemaan se sama, joka kohtalon oikusta avasi ikkunan sairaiden lasten maailmaan.

Koordinaatiohäröpallo

Olen ollut aamusta asti ainakin puoliksi väärällä jalalla noussut. Tekemistä on paljon, huusholli pitäisi ehtiä siivota koska vieraita lappaa taas tälläkin viikolla sisään ja ulos vähän joka välissä, ja etätyöpäivä maistuu taas vaihteeksi ihan sahanpurulta. Jumituin jokin aika sitten koneineni kahvilaan, muistaakseni lääkärireissun jälkeen, en vaan viitsinyt enää palata toimistolle. Kahvilassa oli, yllättävää kyllä, aivan loistavat olosuhteet työntekoon. Hyvä kahvi ja tasainen taustamumina vailla mitään minua kiinnostavaa pitivät vireystilan sopivana hämmästyttävän pitkään, keskeytyksettä. Ei koiria, ei pyykkikasoja, ei siivottavaa sitäjatätä, eikä varsinkaan mitään järkeä nousta jatkuvasti hakemaan vettä tai vessaan tai tarkistamaan asdglk södlkh pncbk, koska persiinsä nostaminen saattaa tarkoittaa paikan menettämistä, eikä hopeanväristä sylikoiraa sovi tietenkään jättää oman onnensa nojaan. Jäljelle jää enää yksi ajanvietemuoto: työnteko.

Nyt minä onneton olen buukannut etäpäivän kuvitellen, että saisin samanlaisen flown päälle ihan vaan kotosalla. Työn alla oleva projekti kieltämättä hyötyisi siitä, ettei joku koko ajan keskeyttäisi. Eikä keskeytäkään, paitsi ne koirat, pyykkivuoret, siivottavat ja tarkistettavat. Minua ärsyttää. Jos tästä tulisi jotain, voisin olla himassa vaikka joka tiistai.

Tiistai on paitsi virallinen etäpäivä, myös puistojumppapäivä. Sääkin on otollinen, paitsi tuntia ennen jumppaa, kun näköpiiriin vyöryy mustia pilviä taivaan täydeltä. Ehdin hädin tuskin vääntää paheksuvaa katsetta naamalleni, ennen kuin ensimmäiset pisarat napsahtavat ikkunalautaan. Jo nyt on saatana!

Lähden silti ulos märkään määrätietoisin askelin. Päivä on jo ihan tarpeeksi pilalla, joten nyt ei auta valittaa, täytyy vain yrittää. Pakkaan tykötarpeiston vahakankaiseen kassiin, jonka kyljessä lukee Harrods, ja marssin nurmikentälle. En olekaan ainoa säätä uhmaava liikunnanhinkuinen, sillä paikalla odottaa joukko muitakin jumppareita ja uusi ohjaaja – sekä Piloxing-tunti. Olen ällistynyt. Ei niin hajuakaan mistä hommassa on oikeasti kyse, mutta laskeskelen, että edessä on jotakin pilatesnyrkkeilyn tapaista.

Suhtaudun uuteen konseptiin huomattavasti vähemmän epäluuloisesti kuin tavallisesti. Olen ehkä keski-ikäistynyt, tai sitten kotisohvalla vietetty päivä on tehnyt tehtävänsä, mutta joka tapauksessa päätän ennakkoluulottomasti pysyä menossa mukana. Potkin, hakkaan, kiemurtelen, hikoilen. Nurmikenttä on epätasainen, liikkeet kysyvät tasapainoa ja ristikkäisiä ojennuksia ja huitomisia on paljon, joten koordinaatio on enimmäkseen kovilla. Etsin raivokkaasti kiintopisteitä ympäröivästä maailmasta. Käsi koskettaa välillä maata. Ja mitä kettua tarkoittaa käsky kämmen ylöspäin?

Tunti on melkein lopuillaan, kun aurinko valaisee nurmikentän ja lämmittää hikisiä kasvoja. Suljen silmäni ja pompahtelen taivasalla, vähän vinksin vonksin ehkä, mutta mitäpä siitä. Huomenna on uusi päivä, ja sen voi aloittaa vaikka kahvilassa.