Tarmonpuuska

Päätän heti herättyäni, että tänään pistän luudan heilumaan ja raivaan tekemätöntä ikuisuussälää pois kilometrien mittaiselta to do -listalta.

Ennen töihinlähtöä kaivelen paperikaaoksesta nipun lääkekorvauslaskelmia. Vältyn vain täpärästi sullomasta kuoreen asiaankuuluvien lisäksi selontekoa gynekologisesta tutkimuksesta. (Toisaalta... olisivatkohan ne korvanneet senkin?)

Koira kävi juuri eläinlääkärissä, koska se pissi mielestäni normaalia enemmän. Eläin todettiin terveeksi, mutta sillä on hyvin todennäköisesti tuloillaan täysin aikataulusta poikkeava kiima. Teen pikaisen päätöksen: koira on viisainta steriloida nyt heti, ettei tuleva kausi mene läskiksi ainakaan tätä seuraavan kiiman takia. Soitan heti aamusta joukon puheluita, sillä seurauksella, että saan rakkaalle vinkujaiselleni leikkausajan tulevaksi perjantaiksi. No, enpähän ehdi huolehtia kovin montaa päivää.

Niin, tosiaan, lääkärinaika! Siis minulle itselleni, koska lääkkeet loppuvat kolmen viikon päästä, ja muutenkin pitäisi käydä taas juttelemassa. Taas uusi numerovalinta. Ajanvarauksen täti suhtautuu toiveeseeni ylenkatseella: ei toivoakaan, ei ainakaan tässä kuussa, eikä ehkä ensi kuussakaan, jos haluan sille asemalle jossa olen tähän asti käynyt. Panikoidun. Tiedän, että lääkäri on kovin varattu, mutten siltikään ole varannut aikaa ajoissa, en tälläkään kertaa. Tästä lähtien minä kyllä. Pyydän epätoivoisena soittoaikaa, jos saisin edes vähän jatkoa resepteille. (Entä jos sekään ei onnistu? Ajattelen kauhuissani tulevaisuutta ja rustaan samalla asiakirjaa, jonka on tarkoitus lopettaa yksi tarpeeton luottokortti.) Lääkäri soittaa pian takaisin ja on sitä mieltä, että meidän pitäisi varmaankin nähdä. Joten sopisiko minulle tulla käymään kahden viikon kuluttua perjantaina, hän voisi järjestää minulle ajan ohi ajanvarauksen? Siihen tuttuun paikkaan?

Mahtavaa. Siis mahtavaa. Tällä aikataululla en luultavasti ehdi saada lisäselvityspyyntöjä Kelasta, mutten viitsi miettiä sitä nyt, koska olen onnistunut vihdoin ja viimein täyttämään hakemuskaavakkeen. Kipaisen kadun yli ja pudotan kuoren oranssiin postilaatikkoon.

Bussipysäkillä muistan, että olen unohtanut käydä apteekissa hakemassa astmalääkkeitä. Helkkari. Naputan tekstarin. Kaivan laukusta tiiliskiven kokoisen kirjan, joka olisi pitänyt palauttaa kirjastoon jo ainakin monta päivää sitten, mutta joka on edelleen minulla, koska minä tarvitsen lukea loppuun tämänkin tarinan.

Jakelutiejärjestelmät, lyhyt oppimäärä

Apteekissa pitää käydä, joten aloitan päivän nuokkumaan tuolissa tiskin ääressä, vain puoliksi tajuissani, edessä hervoton pahvisaavillinen laihan oloista lattea. Latelen reseptejä pöytään. Farmaseutti kysyy, tarvitsenko laskelmaa korvauksia varten. En tajua taas yhtään mitään; ikähän minulla ei riitä, eikä Equasym ole korvattava, toisin kuin Concerta? Mutta lääkkeitäni liimalaputtava setä muistelee kuulleensa, että sitäkin olisi korvattu eri hakemuksesta, joskus, jollekin. Onko minulla kiire, hän voisi tästä soittaa Kelaan? Tartun tarjoukseen ja jään hörppimään kahvinkorvikettani.

Setä palaa takaisin. Kelan asiakaspalvelijasta ei kuulemma saanut irti muuta kuin että mahdollista. Se tarkoittaa kai sitä, että kannattaa yrittää. Minua kun hyödyttää suoran korvauksen lisäksi se, että ainoastaan korvattavat lääkkeet kerryttävät vuotuista maksukattoa. Jos saisin korvausta myös adhd-lääkkeistä, niin jonnekin seitsämänsadan tienoille ripustettu rima ylittyisi kevyesti yhdessä astmalääkkeiden kanssa. Mikä taas keventää lääkekustannuksia loppuvuodesta. No jos mä nyt sitten. Niinpä farmaseutti pakkaa pussiin lääkkeiden lisäksi paperipinon. Sullon pussin ennestään täyteen olkalaukkuun. Parempi näin.

Resepti menee tyhjäksi. Pitäisi siis varata lääkärille aika, ja mielellään toimittaa paperiryönä pikimmiten Kelaan, jotta hakemus ehdittäisiin palauttaa lisäselvityksiä varten ennen sitä lääkärinaikaa. (En tietenkään usko, että hakemus menee läpi niin sanotusti heittämällä.) Ja jos resepti menee tyhjäksi ja lääkkeet loppuvat ennen kuin ehdin saada uuden reseptin, tulee elämästä hieman vaikeaa joksikin aikaa. Olen taas kerran melko vaikuttunut siitä byrokratian määrästä, millä minunkin kaltaisiani tyyppejä pidetään yhteiskunnassa kiinni/silmällä/nöyränä.

Asiat voisivat tietysti olla toisinkin. Kävelen ulos apteekista tutuille kaduille, sulaudun ihmisvirtaan, kiireiseen bisneskansaan take away -mukeineen. Työpaikka on ihan kulman takana. Näillä kulmilla liikkuu myös eri tavalla bisnesorientoituneita sekä heidän asiakkaitaan. Niitä, jotka ostavat lääkkeensä järjestelmän ulkopuolelta. Taas yksi kourallinen vaihtaa omistajaa keskellä katua. Käännän katseeni pois ja kävelen ohi kiusallisen tietoisena siitä, että olen riippuvainen samoista asioista kuin hekin. Enkä saletisti halua näyttää siltä, että olen juuri tulossa apteekista.

Elämäntyylitön

Flunssan vaivaama I viettää viikonvaihteen lähinnä torkkuen. Viihdytän potilasta sen verran mitä räkivä sohvaraatonen jaksaa, mutta ehdin vaikka mitä muutakin – ja flunssainen puoliso on oiva tekosyy olla tekemättä mitään järkevää: ei tuokaan, niin miksi minäkään?

Tekemistä riittää nimittäin ihan kiitettävästi, kun oikein heittäytyy hunningolle. Pelaan raivostuttavaa ongelmanratkaisupeliä. Touhuan koirien kanssa. Venyttelen raidallisen selkää. Heittelen jönsrönttiselle palloa. (Viiletämme ja riekumme älyvapaina pitkin kenttää. Koira, mikä ihana tekosyy.) Pesen älymonta koneellista pyykkiä, viikkailen puhtaita vaatteita kaappiin ja sen sellaista.

Ehdin myös lueskella kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta internetin ihmeellisestä maailmasta. Perjantai-iltana yritin lukea työhön liittyviä artikkeleita, mutta tuloksena oli lähinnä vajaan kapasiteetin aiheuttama epätoivo. Niinpä tyydyn silmäilemään suurin piirtein sattumanvaraisesti valitsemiani blogeja. Ja mitä kaikkea blogiavaruudesta löytyykään.

Muoti ja kauneus. Jep, olen notkunut samoissa virttyneissä verkkareissa ja villasukissa koko viikonlopun, että siinä sitä päivän asua. Töihin lähtiessäni pukeudun johonkin mitä nyt kaapista sattuukaan käteen. Paitsi jos se jokin tuntuu pahalta päällä juuri tänään. Siitä alkaa yleensä ihan saatanallinen farssi, jonka seurauksena myöhästyn bussista. Niin ja anteeks mikä mineraalimeikki? Mun naamassa on hiekkaa palloiluhommien jäljiltä.

Shoppailua. Onko mun pakko taas lähtee johonkin helvetin kauppaan. On vissiin, kun se tai tuo vaate on kulunut puhki kuin rasavillillä pikkukundilla ikään. No, siirretään kauppareissua vielä tämän kerran johonkin hamaan tulevaisuuteen, hyvinhän tässä pärjää.

Salasuhteita. Kun ehtisi hoitaa edes tätä virallista. Täytyykin keittää sille kupillinen teetä.

Bilettämistä. Ihan mitä tahansa muuta, mutta ei tätä!

Ihania kuvia ihanista kodeista ja puutarhoista. Miksei, koska meidän koti on aika ihana, ja olen ehtinyt napsia jo muutaman kourallisen satoa omasta tomaattipuskasta. Mutten halua siivota, enkä osaa kyllä sen puoleen kuvatakaan.

Kaikkea kivaa mitä taitavat ihmiset saavat aikaan. Just kuule leikkasin paidasta hihat, ahhahhaaaaa! Joo ei. Ansiotyön aikaansaannoksista ei jaksaisi kukaan lukea, jengi kun ei jaksa ymmärtää edes sitä, jos yritän parilla lauseella selittää että mistä mulle ylipäätään maksetaan.

Lapsia. Niin miksihän en kirjoita jostain raskausviikoista tai vauvanvaatteista. Pistin kuitenkin merkille, että mun koiratarvikkeiden haalinnan taso on suorastaan onneton verrattuna siihen, miten jotkut pienten lasten vanhemmat panostavat lastenvaatteiden ostamiseen (ja näistä ostoksista raportoimiseen).

Ruokaa. Sapuskasta mulla on jopa kerrottavaa näinä flunssaisuuden aikoina. Olen nimittäin lämmittänyt einespinaattikeittoa mikrossa ja keittänyt kaurapuuroa omin pikku kätösin, kun kotikokki makaa sohvan pohjalla. Kuvia? Juu ei näistä eväistä. Kuvan laadusta voisi tietysti vähän tinkiä, kun kohde on epämääräisen väristä mössöä.

Liikuntaa. Vähän lämpenee, tästä mulla olisi jo jotakin sanottavaakin. Siis olisi; minkä ihmeen takia ottaisin asiakseni listata tekemisiäni johonkin? Pitäisikö sitä olla jotenkin järjestelmällinen? Ostaa ehkä sykemittari? Todennäköisin syy lienee se, että kun en suunnittele liikkumisiani sen ihmeemmin, en osaa niistä raportoidakaan.

Matkailua. Pakkaselle humpsahtaa jälleen. Periaatteessa kyllä, mutta mutkunjoskuneikuneiehdieioorahaaenhalualaittaakoiriahoitoon.

Tämän listan laatimisen jälkeen ei voi kuin ihmetellä, että mitä mun elämässä muka tapahtuu. Ja miten siitä riittää kirjoitettavaa. Ugh.

Seuraava erä tulee aina

Tiistaina menin palaveriin toiselle puolelle kaupunkia, epähuomiossa 40 minuuttia etuajassa. Jätin lounaan väliin, koska kuvittelin, että minulla on kiire. (Ehdin paikata asian siellä toisella puolella, koska tiimin kanaemo neuvoi puhelimitse, mihin lounaskahvilaan minun olisi järkevää mennä.)

Keskiviikkona myöhästyin samassa osoitteessa pidetystä palaverista vartin. Syynä oli julkista liikennettä hidastanut onnettomuus ja tästä välillisesti johtunut eksyminen, mutta vain osittain; oma osuutensa oli silläkin, että ajantaju katosi kun yritin valita koirille matolääkettä (ja aprikoida pitäisikö hakea kahvia).

Torstain palaverista myöhästyin 25 minuuttia, kun olin korkeimman omakätisesti vaientanut iPhone-nimisen sihteerini. (En kuullut kalenterimuistutuksen ääntä, enkä sitäkään, kun kanaemo-ihmissihteeri soitti kysyäkseen, missä olen.) Torstaina havaitsin myös sen, ettei minun tarvitse juosta bussipysäkille kilometrin päähän; lähin saman asian ajava pysäkki on sadan metrin päässä.

Perjantaina puen ylleni t-paidan, jossa lukee AD/HD. En niinkään viestiksi muille, vaan haasteeksi aivojeni järjestystä ylläpitävälle taholle.

Antaa tulla vaan. Hit me.

Vahtivuoro

Olen pysynyt taas pitkään poissa linjoilta. Luultavasti siksi, että töitä on niin paljon, ja niin iso osa siitä on uutta ja ihmeellistä. Venyttelen varpaitani vielä tuntemattomalla maaperällä, kokeilen, kestääkö jää. Vähäsanainen oppaani puhuu jo enemmän, nauraakin joskus.

Vietän taas yhden pitkän päivän iltaa kotona koirien kanssa. Kun laittaudumme vähitellen nukkumaan, on I edelleen työmaalla. Olen väsyksissä, vajoan uneen melkein saman tien, mutta säpsähdän parin tunnin päästä hereille, likomärkänä hiestä. Kello on kaksikymmentä minuuttia yli yksi.

Nousen avaamaan ikkunan ja tiedustelen tilannetta varovaisesti, tekstiviestillä, etten häiritse työntekoa. Vastaus on surkea: emme luultavasti tapaa kuin vasta aamulla, jos silloinkaan. En käsitä, miten (kieltämättä rautahermoinen) puoliskoni jaksaa; minun pääkoppani tuntuu kymmenen tunnin työpäivän jälkeen täysin käyttökelvottomalta, eikä seuraavaan aamuun kestävä lepo riitä paikkaamaan vajausta. Kapasiteetti ei niin vaan palaudu. Akku kyllä täyttyy, muttei tarpeeksi.

Pyöriskelen hereillä. Kuulostelen yön säpäleitä höröttävin korvin. Mitä jos joku murtautuu tänne? Enkö vain kuullutkin askelia puukuistilta? Maailma ympärillä on niin hiljainen. Mitä vain voi tapahtua, ja minä olen täällä yksin, kiikissä yläkerran makuuhuoneessa. Pitäisikö minun siirtyä sohvalle nukkumaan? Käydä nyt ainakin tarkistamassa tilanne?

Kiukustun omia ajatuksiani. Minä olen perkele sentään halunnut muuttaa laumoineni juuri tänne, koska täällä on turvallista olla, joten olkoon nyt sitten turvallisin paikka koko maailmassa, niin! Sitä paitsi tarvitsen unta, jotta jaksan taas huomenna istua vittupäisen asiakkaan edessä kuuntelemassa, miten huonosti asiat ovat tällä kertaa edenneet (tämä ei ole hyvä, en minä tiedä mitä vikaa tässä on mutta tehkää parempi, ja tuo tuossa on ruma, muuttakaa sekin). Että jos murtovaras on tullakseen niin tulkoon, mutta ainakin siihen asti minun on vedettävä sikeitä.

Hetken päästä, kun olen jo vajonnut uudestaan nukuksiin, havahdun tassujen rapinaan. Pikkukoira on ilmeisesti hereillä. Sen päiväjärjestys on sekaisin kisaväsymyksen takia, luultavasti myös siksi, että osa laumasta on poissa. Kutsun toikkaroijan takaisin, kohotan päättäväisesti peitonkulmaa: me nukutaan nyt. Myös sinä. Lämmin otus käpertyy kylkeen. Ihan kuin sekin olisi helpottunut.

Jatkan unia, kunnes ka(ns)sanukkujani aloittavat räyhäkän haukun. Sydän pinkaisee laukkaan. Mille ne haukkuvat? Nytkö se murtomies sitten tulee? Pimeässä sekin vaihtoehto tuntuu ihan mahdolliselta. Säntään pystyyn ja yritän, rationaalista kyllä, kiskoa pyjamaa ylleni. Koirat meuhkaavat portin takana, odottavat pääsyä rappusiin. Kuulostelen ääniä ärinän läpi. Hännät alkavat vispata.

Urhoollinen urakoitsijani on sittenkin palannut yöksi kotiin. Avaan portin, kipitän nelijalkaisten perässä portaat alas ja kaivaudun syliin. Kello on viisi, minun ei tarvitse tietää mistään mitään vielä kahteen tuntiin, korkeintaan ympärilleni laskeutuvasta turvallisesta tuhinasta.

Vihreä ohikulkija

Olen odottanut viikonloppuja jotenkin poikkeuksellisen hartaasti.

Ehkä siksi, että herääminen on tuntunut ihan kamalan vaikealta melkein joka aamu loman jälkeen. Tai mahdollisesti siksi, että arki-illoille on kasaantunut kaikenlaista menoa. Viime viikonloppua intoilin jo etukäteen siksi, että menimme naimisiin melko tarkkaan vuosi sitten. Oli aika juhlia ensimmäistä hääpäivää(!), ja vietimme sitä meren rannalla*. Nautimme auringosta, söimme piknik-eväitä, pysähdyimme tämän tästä koska kenkiin meni hiekkaa. Löysimme kameran ja kävimme palauttamassa sen infopisteeseen. Naamat hehkuivat aurinkoa ja tuulta vielä pari päivää retken jälkeenkin.

Edeltävinä viikonloppuina on noin muuten ollut lähinnä reissu/sählinkipainotteista ohjelmaa, ja samalla formaatilla mennään myös tämä alkava viikonvaihde. (Kuinka keski-ikäistä on odottaa viikonloppua eniten silloin, kun ei tarvitse lähteä minnekään tai tehdä mitään erityistä?)

Tiedän olevani tylsä, mutta siltikin: haluaisin vaan olla. Herätä aamulla herätyskellon sijasta kahvin mielitekoon, sirotella koirannappuloita pihanurmikolle ja istua portaille katselemaan Suurta Metsästystä kera kahvimukillisen. Kitkeskellä kukkapenkkiä, kastella kasveja ja tiirailla suurennuslasilla orastavaa satoa. Istua terassilla lukemassa, tuskastua suoraan kirjan sivulle porottavasta auringosta, käydä välillä tonkimassa pakastimesta mehujäätä ja koirille luita. Kävellä auringon laskiessa tuttuja polkuja, harhailla päämäärättömästi ympäriinsä, piittaamatta sisäisen kellon epätahdista. Kun yhä uusia viikonlopputekemisiä purjehtii seinäkalenteriin, minä huolestun: valuuko vihreä kausi huomaamatta ohi? Ehdinkö lainkaan nauttia kesästä? Mitä jos en kohta enää jaksa?

Mutta ei. Nielaisen huolestuksen, säädän herätyskellon soimaan hitto vieköön aiemmin kuin työaamuja varten. Pakkaan laukut, taas kerran, ja lähden. Kesä on myös siellä mihin olen matkalla, mutten ehdi pysähtyä sitä katsomaan. Se vilisee ohi.

____

*) Minä ehdotin muun muassa varaston siivousta, kickbike-lenkkiä ja pihatöiden tekemistä, mutta esitykseni kumottiin, ties mistä syystä.

Läpi harmaan

Maailma on harmaa. Aurinko paistaa, mutta sää pysyy enimmäkseen viileänä ja tuulisena. Yritän ajatella valoisasti, mutta asennemulkvisti-kitisijä-Tarkastaja pitää majaa korvanjuuressa ja mäkättää. Kesä on jo käytännössä ohi. Lomaa ei ole tiedossa kuin aikaisintaan jouluna, jos silloinkaan. Eikä varsinkaan mitään kivaa, koska - - -

Joo. Joo. Tiedetään. Koska minä en taas sitä ja tätä.

Koirien vatsatauti ehti mukamas parantua, mutta mahat ovat olleet taas sekaisin. Olemme joutuneet jättämään jo kahdet treenit väliin, vaikka juuri nyt pitäisi olla hiomassa nuoremman viimeisiä startteja ennen ensimmäisiä kisoja. Sen sijaan minä keittelen jäätävän hajuisia kalariisimössöjä. Päivät kuluvat, käyvät vähiin. Jollakin kierolla logiikalla syytän sairastelusta itseäni. Mikä ei tarkkaan ottaen nosta fiiliksiä, kuten ei myöskään huoli elukoiden terveydestä.

Työkuviot alkavat vihdoin pyöriä täydellä teholla lomien jälkeen. Heinäkuun lopun uneliaisuus on tiessään, viimeistään sinä aamuna, kun tiimin esimies ilmoittaa irtisanoutuneensa. Tuntuu kuin tekemiseltä putoaisi pohja pois, mutta jäljelle jääneiden on jatkettava työtä. Kiipeän yhä useammin tuolille, jolle päästäkseni olen tähän firmaan etsiytynyt: tuolille, jonka olen siirtänyt toisen tuolin viereen saadakseni istua yhden maan kokeneimman opissa. Tyypin ulosanti on harvinaisen harvasanaista, yksitotista murinaa. Minä keikun pienenä ja tyhmänä istuimellani ja yritän pysyä perässä. Miksi miksi miksi, miksei niin, miksei näin, mikä se on, mitä se tarkoittaa. Aivot täyttyvät raskaasta pölystä. Tekee mieli luovuttaa. Työpäivän jälkeen olen tyhjissä, en hyvällä enkä pahalla päällä, vain voimaton. Asettelen esineitä riveihin, mattoja ja huonekaluja suoriin linjoihin, mietin, onko logiikka oikea.

Kaiken päälle kasautuu yhä mustempia pilviä.