Nimettömiä

Tapahtumat, Asiat ja Muutokset seuraavat toisiaan. Siviilisääty vaihtuu sateen, ukonilman ja rakkaiden ihmisten keskellä. Edellisenä päivänä suoritettu virallinen osuus lähinnä naurattaa hermostuneen Hernenokan tarinoidessa maistraatin aulassa vihkijästä, joka unohtaa Adidaksen nappiverkkarit virka-asunsa alle. No, papereiden allekirjoittaminen ei yleensäkään ole kovin juhlallista, ja vasta läheltä ja kaukaa juhliin saapuneiden ystävien ja sukulaisten piiri ympärillämme tekee tästä totta. Kaikki sujuu loistavasti. Häihin löyhästi liittyvän, massiivisen raivokohtauksen masinoi nimenmuutosanomustani seuraava sadankuudenkymmenenkuuden euron lasku ja mukana seuraava tylyhkö ilmoitus: hakemus on käsiteltävä nimilautakunnassa, ja käsittely kestää kolmesta yhdeksään kuukautta. Mitä helvettiä? Pitääkö minun IHAN OIKEASTI odottaa? Noin kauan? Tällä hetkellä nimeni ei ole oikeastaan mikään, koska yritän totutella uuteen sukunimeen, mutta virallisesti muutos tapahtuu vasta ikuisuuden kuluttua, eli ei koskaan. Sillä kolmen viiva yhdeksän kuukauden mittainen aika on minulle jotakin täysin hahmotonta. Mahdotonta.

Vanhemman koiran vuoristorataa sahaava kilpailumenestys mietityttää, samoin pikkukoiran toilailut, tarkemmin sanoen auki revennyt takakoipi. Jalan tikkaaminen sunnuntaipäivystyksessä maksaa lähes puolet siitä mitä aikoinaan koko koira, ja nielaisen kuultuani loppusumman. Asuntoilmoituksia lukiessa silmiimme osuu uusi vaihtoehto: entä jos muuttaisimme naapurikuntaan, jossa asunnot ovat edullisempia? Työmatka pitenisi kilometreissä, mutta ajallinen ero on yllättävän pieni, kiitos hyvin toimivan julkisen liikenteen. Ja lenkkimaastot olisivat aivan toista sekä nelijalkaisille että meille. Laumassamme juoksee nimittäin koirien lisäksi myös juoksukoulun aloittanut I. Minä seuraan uskollisesti hänen kannoillaan – eikös tässä hiljattain luvattu olla mukana sekä myötä- että vastamäessä?

Työpaikalla irtisanotaan ja lomautetaan, mutta Hernenokka on ja pysyy. Puran mieltäni I:lle, äidille ja ystäville. Miksi nämä muut, miksen minä, joka olen tullut taloon viimeisimpänä? Mitä ihmeitä minulta oikein odotetaan, ja miten pystyn vastaamaan odotuksiin? Häiriöherkkä ja epätasaisesti suoriutuva adhd ei vaan voi olla erityisen tuottava työntekijä. Ja kun työnantajani huomaa sen, niin... Aiottua pienempi asuntolaina tuntuu yhtäkkiä houkuttelevalta. Mutta toistaiseksi työkuormani vain kasvaa, on ehdittävä käydä tanssitunneilla ja treenata koiria ja juosta, kaupassakin täytyy ikävä kyllä käydä, mitä jos pikkukoiran jalka ei paranekaan ja kalenteriin on raivattava tilaa myös uudelle eläinlääkärikäynnille, entä milloin ehdin hakea postista paketillisen shampoota?

Kaiken härdellin keskellä tunnen oloni hyvin yksinäiseksi.

Lukitun ikkunan takana

Havahdun yöllä ukonilmaan. Kuuntelen puoliunessa jyrinää, sateen ropinaa ikkunalautaan ja I:n vienoa kuorsausta. Korvani erottavat myös omituista, ei-asiaankuuluvaa naksutusta. Puristan I:n kättä. Vierustoverini puristaa takaisin, mutta jatkaa uniaan. Koirat tuhisevat, syvässä unessa nekin. En viitsi herättää nukkuvaa laumaa kertoakseni, että olen ihan varmasti kuullut Äänen, joka voi olla vaikka Mörkö. Nousen vastahakoisesti sulkemaan ikkunan; ukkosen jyske ja salamadisko tuntuvat liialta unisille aisteille. Kompuroin pimeässä peiton alle ja vajoan samoin tein takaisin uneen.

Aamulla makuuhuoneen ilma on tunkkainen ja kuuma. Avaan ikkunan ja nuuskin raikasta ilmaa. Kaikki on vallan mainiosti – kunnes pääni sisällä kajahtaa iloinen melodia: "Ei muumitaloa lukita yöksi, HEI MUUMIT! Kun hämärä hiipuu jo tähtien vyöksi, HEI MUUMIT! Karkeloi kansa ja kunnailla soi, muumeilta elämää oppia voi. HEI MUUMIT, HEI MUUUUUUUMIIIIIIIT...."

Nnnnngh.

Vtu minä teille elämän oppimiset näytän.

Arkista jutustelua

– I?
– Hmm?
– Eikö olekin hassua, että koirilla on tollanen virallinen kilpailukirja?
– On... Sun pitäis muuten maksaa se kilpailukirjalasku.
– Mutta mä en nyt voi.
– Mikset voi?
– Kun mulla on hiki.

Rakkaimmalleni

"Sillä aion sua rakastaa aina
aina ja iänkaiken, aamen
paljon kauemmin kuin kestää maksaa asuntolaina
ja varmemmin kuin koskaan pystyn tienaamaan sen

Jos sä mietit kuinka kauan se kestää
kuule, voin sulle kertoa sen:

Niinhän se kai on
sua rakastaa aion
aina ja iänkaiken, aamen."

Freud, Marx, Engels & Jung

Säröääniä

Pikkukoira on veikeällä päällä. Se touhottaa oltuaan pitkästä aikaa koko päivän vain nelijalkaisen toverinsa seurassa, kun ihmislaumalaisten viimeisetkin lomat on lusittu tältä kesältä loppuun. Sallin riiviön riekkua pitkän talutushihnan päässä, aivan vastoin tapojani; en voi päästää pientä hurjapäätä vapaaksi, mutta haluan edes jotenkin hyvittää sille koko pitkän päivän. Purkamaton energia polttelee tassuissa ja jaloissa, ja kirmailemme edestakaisin halki nurmikenttien. Koira rauhoittuu vähitellen ravaamaan vieressäni, lähellä kuin ei aikoisi enää milloinkaan laskea minua silmistään. Se päästelee vielä kotonakin hassuja jutteluääniä ja tunkee syliin, nirppaa kaulaani pienillä etuhampaillaan ja kiemurtelee kylkiäni vasten. Tutkin huolekkaana sen vatsaan ilmaantunutta kesäihottumaa. Rakas pieni vintiö.

Vaikka kesä on kääntynyt elokuulle, en tunne luopumisen tuskaa. Töissä on mukavaa, sopivasti kiireistä. Hiljalleen hämärtyvät illat ja viileät yöt tuntuvat hyvältä, ja lomaltapaluun helpottamiseksi aloitettu parin viikon melatoniinikuuri on katkennut kuin huomaamatta jo ensimmäisen työviikon jälkeen. Harrastukset aktivoituvat jälleen keskikesän hiljaisten viikkojen vierittyä ohi, ja suunnittelen treeniaikatauluja itselleni ja koirille. Nyt mitään ei tarvitse säästää, kesä on tästä eteenpäin täysillä menemistä, sekä luonnolle että meille. Kaikki kesäenergia on saatava käytetyksi ennen syksyä, ja sitähän on varastossa vaikka kuinka.

Seuraavana aamuna joudun karkaamaan kiireesti ylös bussin ikkunapaikalta ohi vieressä istuvan I:n. Asetun mahdollisimman lähelle auton keskipistettä ja keskityn tuijottamaan edessäni olevaa mainosjulistetta. Selviydyn nipin napin. Joudun tunnustamaan voivani pahoin, koska olen koettanut nipistää kaloreita jättämällä tuoremehulasillisen väliin. Vaikka tiedän aivan hyvin mitä seuraamuksia "aamiaisen" laiminlyönnillä on, tai voi olla.

I näyttää surkealta. Pelkään menettäväni tämän kaiken.

Alert: maastohousut ja musta hihaton paita

Poliittis-yhteiskunnallisesti passiivista, lähinnä omaan napaansa tuijottavaa Hernenokkaa mietityttää kerrankin sen verran, että julkaisukynnys ylittyi.

Muuan nimeltämainitsematon henkilö tappoi hiljattain useita kymmeniä ihmisiä. Syitä tähän emme tiedä, tai minä ainakaan en tiedä, mutta syväanalyyseissa löytyy: eikö kaveri saanut tarpeeksi seksiä, vai vihasiko hän kenties ihmisiä, jotka suvaitsevat muita ihmisiä? Sinänsä järjenvastaiselta vaikuttavaan tekoon johtaneiden syiden pohtiminen on äärimmäisen tärkeää: on löydettävä syy, jottei tämänkaltainen tapahtuma toistu. Jossakin kuollaan nälkään tai myydään hädin tuskin kouluikäisiä lapsia prostituutiotarkoituksiin jotta ei kuoltaisi, jossakin toisaalla soditaan, mutta vasta äärimmäisen harvinainen yksittäistapaus pysäyttää. (Niinpä, kaikki "tiesivät" heti mitä tapahtumaa kappaleen alun yleistasoinen maininta koski, vaikka ensimmäinen lause olisi pitänyt vallan hyvin paikkansa myös ennen Norjan tapahtumia. Oletteko koskaan tutustuneet esimerkiksi Afganistanin itsemurhaiskujen sivullisuhrilukuihin?)

Niin, se syy. Suvaitsevaisuuskeskustelu on näinä aikoina kovasti muodissa, joten mahdollinen selitys löytyy helposti niinkin läheltä kuin lähimmän tabloid-julkaisun kannesta: tässä täytyy olla kyse suvaitsemattomuudesta. Ja niin suvaitsevaisuuteen, suvaitsemattomuuteen, suvaitsevaisuuden suvaitsemattomuuteen ja suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen liittyvä keskustelu sai, ikävä kyllä, lisää potkua, kun joukkolahtauksen syitä ryhdyttiin kampaamaan esiin. Olisiko se kelvollinen, sopivasti ajankohtainen syy?

Ehkä, ehkä ei. Riippuu siitä, missä muodossa kukin haluaa mielenrauhansa nauttia. Näitä tapahtumia ei, jumalauta, ole mahdollista selittää, eikä niitä liioin ole mahdollista estää.

Kävelin nimittäin aamulla omaa turvallista reittiäni toimistolle, ja vilkaisin kioskin ohi kipsuttaessani päivän lööpit. Keltainen laatujournaali julisti korkein kirjaimin Pidätys: suomalaispoika tilasi 10 kiloa lannoitetta – samaa kuin Norjassa. *)

Ei helkkari. Vilkaisen nopeasti ympärilleni. Lannoitetta tilannut voisi olla tuo, tai tuo, tai miksei myös tuo, vaikkei sillä isoa kassia olekaan. Suomessa on reilut viisi miljoonaa ihmistä, yhdellä heistä muhii kätköissään mehevä pommi, enkä minä tiedä kuka se yksi on. Uhka on samanaikaisesti äärimmäisen hypoteettinen ja äärimmäisen todellinen, sillä sen nimi on ihmisluonto.

Jatkan matkaani halki aurinkoisen aamun mannerlaattojen tärähdellessä korvieni välissä. En voi ympäröivälle todellisuudelle mitään, kuten ei voi meistä, tällä samalla kadulla kulkevista, kukaan muukaan. Ei edes se pommimies. Kohennan olkalaukkuani.

Ehkä sittenkin on jotakin, mitä voimme tehdä. Lopetetaan tämä liian pitkälle mennyt suvaitsevaisuus-verbaalikikkailu, ja keskitytään sen sijaan kohtelemaan ympärillämme olevia luontokappaleita edes jotenkin tolkullisesti, mielellään siten kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan.

- - -

*) Tarina näyttää ainakin tällä hetkellä johtavan melko vaarattomaan loppuun: poliisi ei löytänyt mitään vaaralliseen hulluun viittavaa, ja Norjan tapahtumista peljästynyt tilaaja oli jopa yrittänyt perua tilauksensa. Ja ai niin, se maastohousuinen mustapaitainen olen minä, it's casual friday allright?

Haju

Kodinetsintä on vakava asia. Astun jokaiseen asuntoon avoimin mielin ja aistein yrittäen pitää kaikki ennakko-odotukset jossakin taka-alalla. Tiirailen tarkasti lattian- ja katonrajat, koputtelen kaakeleita, sivelen sormillani pintoja, kulmia, nurkkia. Tarkat aistit kertovat paljon. Lisäksi kyselen sokkelit ja salaojat, luen kuntotarkastus- ja kosteusmittausraportit enkä välitä, kun kiinteistönvälittäjät suhtautuvat kuka mitenkin. (Vai rakennuspiirustuksia, hah hah haa... Miten niin mitä materiaalia kylppärin seinät ovat, laatathan niissä on! Ei tyttöjen kuulu kysellä tuollaisia. Vai ei, en osta sulta mitään, senkin runkkari. Kevyeen äänensävyyn lausuttu toteamus: olen nähnyt kaikenlaista, yleensä sellaista mikä ei näy päälle päin.)

Kävelen ympäriinsä, kuuntelen nurkkien narinoita ja seinien tarinoita. Kussakin asunnossa on erilainen tunnelma, erilainen sisustus, erilaisia tuoksuja. Vanhojen ihmisten kodeissa tuoksuu vanhalta ihmiseltä, lastenhuoneissa lapsilta. Likainen koti haisee lialta, vasta pesty puhdistetulta. Yhdessä haisee tupakka, toisessa pulla. Kahta samanlaista ympäristöä ei olekaan.

Mutta on vielä jotakin muutakin. Se on haju.

Kun rakensimme taloa, jossa vanhempani edelleen elelevät, asuimme rakennusajan vuokralla. Vuokra-asunnossa oli kosteusvaurio, ja pitkäaikainen homeelle altistuminen kaivoi esiin jossakin pinnan alla uinuneen taipumuksen: sairastuin astmaan. Onnistuin ilmeisesti samalla herkistymään kostuneiden rakenteiden ja homeen hajulle, tai sitten tarkkanenäisyydestä käy kiittäminen yleensä niin ahdistavaa aistiyliherkkyyttä – ihan miten vaan, mutta jos asunnossa on haju, en pääse asiasta yli. En kestä enää toista homesairauspainajaista. Joten olen pakotettu haistelemaan ilmaa tarkasti kuin peloissaan nuuskutteleva pieni eläin.

Pyörittelen asiaa mielessäni, kävelen toisiin huoneisiin ja taas takaisin, nuuskin, etsin kuumeisesti syytä sille miksi tämä huone tai tuo nurkka haisee. Vaikka syytä ei löytyisi, tai vaikka kuinka yritän työntää asian taka-alalle, on haju silti olemassa. Ja kun ilmaisen havaintoni jälkeen päin I:lle, ehkä vasta kun auto kaartaa kotipihaan, tulee vaisuin sanakääntein ilmoittamastani sivuhuomiosta täyttä totta. Me emme voi tehdä tarjousta tästäkään asunnosta, koska haju. Haluaisin sulkea nokkani pyykkipojalla, mutten voi. Taas yksi turha reissu, taas yksi pettymys. Päivät vain katoavat johonkin.

Toivon niin hartaasti, että jossakin odottaa juuri se meidän kotimme. Vähän nuhjuinen, ehkä kodikkaasti ahdas, sellainen joka ei haise.

- - -

JK: Eräs lukijani saattoi otsikon luettuaan hymähtää eräistä aivan muista syistä. Erityisen rakkaita terveisiä, jos tiedät olevasi se eräs rakas lukija :)